33. Aukoton suunnitelma

33. Ensimmäinen vale, josta jäin kiinni.

Sen piti olla aukoton suunnitelma. Kiinni jääminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Rikollisen nerokas suunnitelmani oli kirjoittaa seinään isoveljeni nimi. Hykertelin tyytyväisenä toteuttaessani vuosisadan rikosta. Veljeni saisi syyt niskoilleen ilkivallasta ja minä olisin täydellinen, kiltti ja viaton tytär.

Kun tuherrus seinässä huomattiin, kielsin ehdottomasti olevani sen takana. Miksi minä muka olisin kirjoittanut veljeni nimen seinään? Äiti totesi, että pisteet hyvästä yrityksestä, mutta käsialani oli paljastanut minut. En vieläkään käsitä, miten äiti saattoi tunnistaa huterat, sinne tänne kaatuilevat kirjaimet minun käsialakseni. Miten niin muka koululaisella on selkeämpi käsiala kuin kolme vuotta nuoremmalla päiväkotilaisella?

Oletettavasti tuo ei ole ensimmäinen vale, josta jäin kiinni, mutta aikaisemmat tapaukset olen armollisesti unohtanut ja jättänyt vanhempieni muisteltaviksi. Esimerkiksi olin ihan pienenä väittänyt, silmät pyöreinä ja viattomina, äidin äitienpäivälahjaksi saamia, Anttilasta ostettuja, tyynyjä minun tekemikseni. Äiti olisi varmasti uskonut minua, mutta velipoika meni paljastamaan ovelan juoneni.

32. Kukkopilli

32. Valitsen tavallisen esineen, teen siitä jonkun pakkomielteen ja kirjoitan tarinan.


Vikbackan kartanon pihalle oli kokoontunut pieni seurue saattamaan matkaan vapaaherran veljeä ja tämän perhettä. Gustava ja Carl seisoivat ajopihalla hiukan sivussa vanhemmista, jotka vaihtoivat vielä viimeisiä toivotuksia ja lupauksia visiiteistä. Gustava takertui Carlin hihaan.

- Carl ei saa lähteä. Tyttö mutisi jääräpäisesti ja nieleskeli kyyneleitä. Carl nosti pikkutytön syliinsä ja kaivoi taskustaan pienen, punaiset kukkopillin.

- Tämä on sinulle, Tava. Soitat sitä niin kuin minä opetin. Kun minä tulen takaisin me leikimme taas kaikkea hauskaa. Carl lupasi ja pyyhki Gustavan märät posket hihaansa. - Älä itke, hupsu tyttö. Hän naurahti vielä ja laski tytön kartanon rappusille.
- Minä menen vielä naimisiin Carl-serkun kanssa. Gustava ilmoitti tyytyväisesti hymyillen ja puhalsi uuteen kukkopilliinsä. Aikuiset purskahtivat nauruun.
- Vai niinkö meinaat? Mitäs siitä sanot, Carl-poikaseni? August-setä myhäili ja pörrötti Carlin tukkaa. Poika irvisti paljonpuhuvasti ja näytti vielä kieltään Gustavalle noustessaan vaunuihin, mutta vilkutti kuitenkin leveästi hymyillen tälle vaunujen kaartaessa tammikujalle.
Kukkopillin kimeät sävelet soivat kuulaassa syysaamussa, Gustavan katsellessa tyhjää tammikujaa. Hänen oli jo nyt ikävä Carl-serkkua, joka keksi kaikki parhaat leikit ja soitti iloisia marsseja kukkopillillään.



Siitä päivästä lähtien pikkuinen Tava-neiti kantoi punaista kukkopilliä mukanaan kaikkialle. Hän soitti sitä ja odotti kesää, jona Carl-serkku palaisi. Kesä toisensa jälkeen Gustava odotti häntä. Vuosi vuodelta toivo hiipui ja jäljelle jäi vain ontto kaipaus.


- Hyvänen aika, Tava-rakas! Vieläkö sinä kannat tuota kapistusta mukanasi? Vapaaherratar Hjärne huokasi nähdessään punaisen kukkopillin tyttärensä käsityöpussissa. Gustava nyökkäsi välttelevästi ja työnsi kukkopillin pois näkyviltä koruompeleensa kätköihin.


Vapaaherratar Sofia Hjärne istui salongin keltaisella sohvalla. Hän hypisteli hermostuneesti shaalinsa kulmaa ja katsoi miestään, joka seisoi ikkunan ääressä katsomassa taivaalle. Vapaaherratar huokasi väristen ja avasi suunsa.
- Hjärne, minä pelkään, että Tava on hieman omituinen. Hän kuljettaa mukanaan kukkopilliä ja soittelee sitä yksinään puutarhassa. Omituista puuhaa. Tava astuu seurapiireihin syksyllä. Tietäähän Hjärne mitä se tarkoittaa? Tavan pitää saada itselleen mies. Eikä yksikään mies tahdo vaivoikseen hullua tyttöä, olkoon kuinka sievä tai hyväsukuinen tahansa.
- Vaimo-rakas, Tavalla on sellaiset myötäjäiset, että hän pääsee aivan varmasti jonkin velkaisen kartanon armoksi. Oli hän sitten miten omituinen tahansa.

Gustava istui avoimen ikkunan alla kuuntelemassa vanhempiensa puhetta. Maman saisi pian vapöörejä ja Papa puhui Gustavasta kuin kauppatavarasta. Tytön kapeat sormet hyväilivät hellästi kukkopillin punaisia kylkiä ja harmaat silmät katsoivat sinistä taivasta, joka kaartui liian korkealla kartanon puiston yllä.
- Sanohan Kukkoseni, tapaanko minä viimeinkin Carl-serkun, kun sesonki alkaa? Gustava kysyi hiljaa kukoltaan. Tuulenhenkäys puhalsi siitä hennon sävelen, joka tuntui sanovat "pian, rakkaani, pian". Gustava suuteli kukkopillin halkellutta maalia ja nousi pehmeältä nurmelta.

- Tante Sofia, onko Gustava-serkku kotona?
- Hän on varmaankin huvimajalla. Minä pyydän noutamaan hänet.
- Tante ei suotta vaivaudu, minä muistan kyllä tien huvimajalle ja katselisin mielelläni hetken puutarhaa. Nuori paroni Carl hymyili ja suukotti tätinsä tarjoamaa pyörää poskea.


Ohuet sävelet kantautuivat huvimajalta. Carl tunnisti äänen heti. Se soi muistona lapsuuden kesistä. Hetken syksyinen viileys muuttui heinäkuun paahteeksi ja muuttolinnut kisaileviksi pääskysiksi. Tuttu nimi irtautui huulilta kuin vahingossa ja sydän hakkasi pysähtyneessä hetkessä. Hitaasti pehmeiden, ruskeiden kiharoiden peittämä pää kääntyy. Kampauksesta karanneet suortuvat kehystävät siroja, kalpeita kasvoja. Tuttu ja tuntematon samoissa kasvoissa. Iloisesta lapsuuden leikkitoverista oli kasvanut kaunis neito. Harmaat silmät katsoivat suoraan nuoren miehen sydämeen. Sydämeen, joka ei ollut tiennyt, että sen kumppani oli unohtunut tänne; lapsuuden kesään.

Punainen kukkopilli irtautui soittajansa kädestä. Valittaen se särkyi huvimajan lattialle.
- Carl? Gustavan ääni oli kauneinta mitä nuori paroni oli koskaan kuullut. Pehmeä ja hento, kuin valo joka heijastuu kellon kuvusta ja poukkoilee ympäri huonetta. Se oli Carlin unten ääni, kaunis ja ihmeellinen.
- Minä tulin takaisin. Carl kuiskasi ja kumartui poimimaan kukkopillin sirpaleet lattialta ja laski ne hellästi Gustavan syliin. - Ehkä tämän saa vielä korjattua. Hän hymyili ja pyyhki varovasti yksinäisen kyyneleen tytön poskelta.
- Sen oli aika särkyä. Se toi sinut takaisin. Nyt sen työ on tehty.

31. Käärepaperi

31. Hänen salainen pakkomielteensä.

Hän keräilee pakkomielteisesti karamellien käärepapereita. Hänen kirjahyllynsä ovat täynnä kansioita, joiden lehdille on liimattu tuhansia ja taas tuhansia karkkipapereita, kaikkilta maailmasta. Jokainen käärepaperi on huolella numeroitu ja luetteloitu.
Hän kantaa aina mukanaan peltirasiaa uusia löytöjä varten. Sen kanteen on kuvattu Kiss-Kiss -karkeista tutut kissanpennut. Hän sai sen pikkutyttönä isältään. Siihen he yhdessä tallettivat hänen kokoelmansa ensimmäiset käärepaperit.

Varsinaiseen kokoelmaan hyväksytään vain virheettömässä kunnossa olevat karamellien kääreet, mutta hän ei koskaan heitä viallisia pois. Niillä hän paperoi hitaasti huoneistonsa seiniä. Makuuhuone on jo valmis, samoin puolet eteisestä. Moni asia hänen elämästään on kadonnut, mutta käärepaperit eivät lopu koskaan. Niitä on aina lisää.

30. Takapenkillä

30. Ikimuistoisin kokemukseni auton takapenkillä.

Oli sateinen, harmaa päivä. Minä olin ehkä kahdeksan vanha ja olimme matkalla mummolaan. Minä istuin takapenkillä veljeni kanssa. Jostain, jo aikoja sitten unohtuneesta syystä, olin varma, että kuolisin pian.

Tuijotin auton ikkunaan takertuneita vesipisaroita ja odotin kuolemaa. Minä hetkenä hyvänsä, minä ajattelin. Jätin mielessäni hyvästejä kaikille ympärilläni. Nieleskelin kyyneleitä ja katsoin isäni rakasta profiilia, tuttuja, vakaita käsiä ratilla ja toivoin, että hän pelastaisi minut. Katsoin isoveljeäni. Hän oli nukahtanut. Olin siitä iloinen, sillä en halunnut hänen luulevan minua itkupilliksi.

Hiljaiset, sateen pieksemät metsät liukuivat ohi tumman harmaana massana. Koko luonto itki minun lähestyvää kuolemaani.

29. Painajaisia

29. Pahin painajainen, jonka muistan.

Vaellan kesähuvilassamme huoneesta toiseen. On kuuma ja hiljainen päivä. Mehiläiset surisevat vadelmapensaissa lastenkamarin ikkunan alla ja lattialankut narisevat paljaiden jalkojeni alla.
Äiti istuu ikkunan ääressä siinä huoneessa, jonka nurkassa seisoo suuri, ruskea kaakeliuuni. Hänellä on sylissään sininen, kangaskantinen kirja. Kysyn missä isäni ja veljeni ovat. Äiti purskahtaa itkuun ja kertoo, että he ovat kuolleet nälkään pelastaakseen äidin ja minut.
Äiti nousee ja tulee luokseni. Hän avaa sinisen kirjan ja näyttää kuivunutta suolenpätkää sen välissä.

*    *    *

On pilkkopimeä talvi-ilta. Juoksen kotiin koululta. Kotimme on muuttunut pieneksi hirsimökiksi, joka seisoo keskellä jäätikköä. Tuuli puhaltaa aavemaisia lumipyörteitä editseni. Olen melkein mökin edessä, kun huomaan sen edustalla tumman hahmon. Jäisellä pihamaalla on puupölkyistä koottu penkki, jonka päällä istuu joku. Lamauttava kauhu hiipii jäseniini. Musta huppu peittää olennon kasvot ja pelkään kuollakseni, että se aikoo katsoa minuun.
Mökin valaistu ikkuna on kuin lyhty, joka kimaltaa pimeydessä. Näen kuinka sisällä äitini paistaa iloisesti hymyillen lettuja. Haluan huutaa apua, haluan, että äiti tulee hakemaan minut pimeydestä, mutta en uskalla päästää ääntäkään. Jos seison aivan hiljaa, ehkä olento penkillä ei huomaa minua. Toivoni on turhaa. Näen kuinka olento alkaa hitaasti kääntää päätään. Kun näen hopeisena hohtavat humanoidin kasvot, herään täristen ja henkeäni haukkoen pimeään talviyöhön.

*    *    *

Olen kylässä äitini luona. Istumme syömässä aamiaista. Pöydällä on punainen liina. Äiti istuu minua vastapäätä isäpuoleni kanssa. Koetan kertoa heille, että talossa asuu demoni, joka on varastanut äitini kasvot. Juuri sillä hetkellä keittiön ovelle ilmestyy äitini kaamea ja vääristynyt kuvajainen. Demoni. Sokea kauhu vie ääneni. Kurotan käteni kohti äitiäni ja ravistelen häntä äänettömästi kirkuen. Äitini kääntyy katsomaan demonia levollisesti hymyillen.
- Kyllä minä hänet tunnen. Äitini sanoo.
Herättyäni soitan heti äidilleni ja kysyn onko hän kunnossa. En usko itsekään kuinka helpottavalta hänen äänensä kuuleminen tuntuu.

28. Salaman iskemä

28. Joutua salaman iskemäksi

Elämäni suurin seikkailu alkoi iltana, jona salama iski minuun.
Sokaisevassa valossa kiljuivat sadat kuolevat olennot. Valoa seurasi kipu, jonka kuvailemiseen olen etsinyt sanoja vuosia. Kipu oli kuin jatkuvasti särkyvä lasi, jonka läpi minun oli käveltävä. Verinen, kylmä ja kiiltävä. Hauras, loputon ja viiltävä.

Lepäsin maailmankaikkeuden vihreimmällä ruoholla kivun hitaasti hellittäessä. Odotin laulavassa hiljaisuudessa vuosia ja yhden sekunnin. Löysin itseni maailmasta, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Ääretön aika-avaruus käsieni ulottuvilla. Yksinäinen vihreä kuu, jolta aloittaisin matkani. Näkisin miljardien galaksien loputtomat auringot. Näkisin planeetat ja kuut asukkaineen. Kuulisin jokaisen laulun, joka on laulettu näiden taivaiden alla.

27. Eka kerta

27. Ensimmäinen kerta, kun harrastin seksiä.

Olin 16-vuotias, rakastunut ja onnellinen. Oli juhannus. Maaseutu oli kaunis ja me ahtauduimme kerrossängyn yläpunkkaan. Sitä päähänpistoa en ymmärrä vieläkään.
Kaikki teki kipeää, mutta en ole koskaan katunut sitä yötä.
Seuraavana päivänä annoin pojalle kultaisen korvarenkaani, jonka pyysin palauttamaan hääpäivänämme. Parin vuoden päästä, kirpeänä pakkaspäivänä, sain korvakoruni takaisin erään toisen kultaisen renkaan kera.

26. Dorothy

26. Toto, jos me emme ole enää Kansasissa, niin missä me olemme?

Ympärillä oli hämärää ja hiljaista. Toto nuuski äänettömästi ilmaa samalla, kun Dorothy tunnusteli maata allaan. Se tuntui ruoholta, kostealta ja pehmeältä. Ilma tuoksui vanilijalta, vanhoilta kirjoilta ja joltakin tuntemattomalta, mutta makealta. Vaimea rasahdus heidän takaansa rikkoi tuoksun.
- Huhuu? Onko siellä joku? Dorothy huhuili varjoihin.
- Shh. Shh, kultaseni. Hyssyttelivät suurilehtiset puut. Ilma niiden ympärillä oli sinervää ja tuntui hyräilevän sävelmää, jonka Dorothy oli aikaa sitten unohtanut. Hitaasti tyttö ponnisti jaloilleen ja ravisteli ruohonkorsia helmastaan. Puut huojuivat hiljaa keinuen, vaikka ilma oli aukiolla oli tyyni.

Dorothyn suusta karkasi lyhyt kiljahdus, kun varjoista pomppi esiin valkoinen kaniini. Toto murisi epäilevästi kanille, joka vilkaisi tyttöä kuin ohimennen. Se kaivoi taskustaan kellon ja tarkasteli sitä mutisten samalla jotakin. Kani nosti katseensa ja tuijotti Dorothya pää kallellaan.
- Mistä teitä tyttöjä aina ilmestyykin? No jaa, väliäkös sillä. Mennäänpä sitten. Teekutsut odottavat.

25. Rouva Stranden

25. Googletin nimeni ja kirjoitin lähimmäksi osuvasta hakutuloksesta, joka ei kuitenkaan koskenut minua.

Ella-Lovise Stranden (Olsen), syntynyt 26. huhtikuuta 1898, kuolinaika ja -paikka: tuntematon. Ella-Lovise oli ilmeisesti Ole-Kristian Eriksenin ja Henra Eriksenin os. Johannsenin ainoa lapsi. Hän meni naimisiin Karl Strandenin kanssa ja he saivat pojan, Kjellin.
Yritin löytää lisää tietoa Ella-Lovisesta tai hänen pojastaan, mutta jäljet loppuivat lyhyeen. Kaikkien lähisukulaisten tiedot olivat epämääräisiä, eikä yhtään paikannimeä noussut esiin. Oletan kuitenkin Ella-Lovisen olleen norjalainen.

Sukupuut ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Alan luultavasti harrastaa sukututkimusta viimeistään keski-iässä. Selailin vain vähän aikaa sitten jonkun etäisen sukulaisen isäni äidin suvusta tekemää tutkimusta. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi siihen, että minun ja veljeni äidiksi oli merkitty nainen, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan. Tutkimusta oli hauska silmäillä, mutta suhtauduin suurella epäilyksellä kaikkeen siinä esitettyyn. Jos meidät, varsin elävät sisarukset, oli merkitty olemattoman naisen lapsiksi, niin mitä olikaan tehty aikaa sitten kuolleiden tiedoilla?

Jäin miettimään rouva Strandenia. Millainen hänen elämänsä oli? Miltä hän näytti? Mistä kirjoista hän piti tai mitä hän ajatteli iltaisin? Olisikohan Ella-Lovise voinut arvata, että jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa toinen rouva Ella Stranden löytäisi hänen nimensä ja kysyisi kaikki nämä kysymykset ja enemmänkin? Ehkä hän tiesi, että näin kävisi ja saan huomenna kirjeen Strandeneilta. Kirjeen, jota on säilytetty vuosikymmeniä ja annettu eteenpäin, jotta se tänä vuonna voitaisiin lopultakin postittaa minulle. Kirjeessä Ella-Lovise kertoo elämästään, siitä kuinka hän tapasi Karlin ja millaisia kolttosia Kjell teki pienenä. Minä saan vastaukset kaikkiin kysymyksiini ja hetken me kaksi Ellaa olemme kirjeenvaihdossa ajan ylitse.

24. Lumipallo, joka ei kestänyt enää

24. Olen luuseri, joka on asunut kahdestaan kissan kanssa jo kauan. Eräänä päivänä kissani ei kestä enää ja alkaa puhua. Mitä se sanoo?

Lumipallo katsoi minua tiukasti ja avasi suunsa.
- Nyt tämä naurettava pelleily saa loppua! Minäkin tarvitsen joskus omaa aikaa. Nyt sinä menet ja hyväksyt sen Jarkon kahvikutsun, laitat päällesi sinisen paidan ja alat elää. Minä en kestä katsella tällaista loputonta venkoilua enää hetkeäkään. Sinua pelottaa, mutta se ei ole mikään syy silittää minua karvattomaksi. Hulluksihan tässä tulee. Ja sinä vielä ihmettelet minkä takia raavin sohvan riekaileiksi. Vähemmästäkin.

Tuijotimme toisiamme pitkään, Lumipallo ja minä. Minä räpäytin silmiäni ensimmäisenä. Hyväksyin Jarkon kutsun, puin ylleni sinisen paidan ja katsoin suurta, valkoista kissaa, joka loikoi raavitulla sohvalla. Tästä minun elämäni alkaisi.
- Tuo kalaa tullessasi. Lumipallo naukaisi ja upotti laiskasti kyntensä koristetyynyyn.