83. Joku löytää vuosia sitten kätketyn esineen lapsuudenkodistaan.
Pölyhiukkaset leijailivat keltaisessa auringonvalossa, joka työntyi sisään vintin pienestä ikkunasta. Ester haki katseellaan täytettyä pöllöä, josta isoisä oli puhunut. Se istui ullakon hämärimässä nurkassa, suuren, jykevän vaatekaapin päällä ja tuijotti tutkivasti Esteriä, joka lähestyi sitä huojuvia tavarapinoja väistellen. Varovaisesti Ester avasi vaatekaapin ovet ja kyykistyi lattialle. Paksu tomukerros, jonka rauhaa ei oltu häiritty vuosikausiin, velloi lattialla ja takertui Esterin hameeseen.
Ester vilkaisi pöllöä, joka tuntui vartioivan isoisän suurta salaisuutta.
- Isoisä pyysi minua etsimään sen. Hän kuiskasi pöllölle ja alkoi hitaasti nostella sekalaisia pahvilaatikoita ja nuhruisia kenkiä pois vaatekaapista. Haparoivin sormin Ester kartoitti vaatekaapin pohjaa, etsien irtonaista lankkua. Lopulta sormet tavoittivat laudan, joka oli muita kapeampi ja jätti kaapin pohjalle raon. Henkeään pidättäen Ester työnsi sormensa laudan alle ja kiskoi. Vaimeasti narahtaen lankku irtosi ja Ester nosti sen sivuun. Hän kumartui vaatekaapin sisään ja valaisi pölyistä pimeyttä taskulampulla, jonka värisevä, kelmeä valo sai jonkin esineen kimaltelemaan lankkujen välissä. Ester poimi esineen käteensä ja vetäytyi ulos kaapista. Tässä se nyt oli, isoisän tarkimmin varjeltu salaisuus. Suuri, hopeinen medaljonki tuntui raskaalta Esterin kämmenellä. Se oli merkillisen kirkas ja puhdas, aivan kuin se olisi kätketty lankkujen alle eilispäivänä. Medaljonki avautui vaivattomasti paljastaen kasvot, joita Ester ei ollut koskaan nähnyt. Nuoren naisen kauniit kasvot, mustat, vallattomat kiharat ja suuret, kalpean siniset silmät. Isoisän suuri rakkaus, ainoa todellinen rakkaus. Nainen, jonka hän löysi, kun oli jo liian myöhäistä ja jota hän ei koskaan saanut rakastaa, kuten olisi halunnut. Nainen, jota isoisä kaipasi vielä kuolinvuoteellaan. Nainen, josta hän puhui vain kerran. Nainen, jonka nimi oli hänen viimeinen sanansa.
