77. ja 78. Vihreä leninki ja hopeapaju

77. Mitä päälläni oli vanhojen tansseissa. Mistä asuni tuli ja mitä sille tapahtui.

Vanhojenpäivän tanssipukuni oli smaragdinvihreä. Se oli valmistettu ehkä 1980-luvulla, mutta siinä oli 50-luvun Hollywood-henkeä. Kapea vyötärö, leveä, lattiaa pyyhkivä helma ja avara kaula-aukko. Puvun alla minulla oli monta kerrosta kahisevia alushameita ja musta korsetti. Matalien, mustien balleriinakenkieni oli kärjissä silkkirusetit ja asuni kruunasivat mustat käsineet. Kaula- ja korvakoruni olivat meripihkan ja shampanjan sävyissä kimaltavaa Swarowski-kristallia. Olin saanut ne lahjaksi aviomieheltäni, joka myös oli tanssiparini.
Vihreä tanssiaispuku oli lainattu luokkatoverini siskolta, jolle se myös päätyi takaisin. Kengät kuluivat loppuun, hansikkaat pujahtavat käteen silloin tällöin, alushameet odottavat kellarissa uutta pukua ja korut lepäävät punaisessa lippaassa, silloin kun eivät ole käytössä.


78. Nimeä puut, jotka kasvoivat lapsuuteni naapurustossa.

Rivitalokotimme sijaitsi metsän vieressä, enkä kuollaksenikaan muista kaikkia siellä kasvaneita puita. Joukossa kasvoi ainakin kuusta, mäntyä ja katajaa. Rivitalon toisella puolella, kadun varressa kasvoi pihlajaa ja takapihallamme hopeapaju. Tuo puu oli nimetty Tappajapajuksi. Muistaakseni syynä oli sen kavala tapa vallata elintilaa itselleen muiden pihan kasvien kustannuksella.

76. Kaksi viivaa

76. Muistele jotakin merkityksellistä, mitä sinulle on tapahtunut. Kirjoita hetkestä juuri ennen tuota tapahtumaa.

Sormet tanssivat levottomasti nojatuolin valkoisen verhoilun pinnalla. Silmät tuijottavat epätoivoisesti seinäkellon viisareita, jotka tuntuvat liimantuneen paikoilleen.
- Rauhoitu. Ihan turhaan hermoilet taas, mutisen tyhjälle huoneelle ja poimin käteeni Kirkko&Kaupungin. Hitaasti tavaan takasivun mielipidekirjoituksia, ymmärtämättä sanaakaan.
Kolmen minuutin ikuisuus valuu ohitseni. Nousen tunnottomille jaloilleni ja astelen kohti kylpyhuonetta.
- En minä ole, kuiskaan ja astun kynnyksen yli. Valokatkaisin painuu alas sormeni painosta ja keinovalo iskee räikeänä verkkokalvoilleni. Sydän jättää lyönnin välistä, kun kumarrun katsomaan kapeaa, valkoista liuskaa lavuaarin reunalla.

75. Pidä meistä kiinni!

75. Romanttinen kohtaus käsieni näkökulmasta.

Puristamme hermostuneesti mekon mustaa kangasta ja hikoilemme toivottomasti. Hän tarttuu toiseen meistä ja kuljettaa Ellan tanssilattialle. Me värisemme kauhunsekaisesta odotuksesta. Vasen laskeutuu valssissa leveälle olalle, frakin karhealle villakankaalle ja Oikea jää vapisemaan hänen lämpimään otteeseensa.
Musiikin viimeisten tahtien vaimennuttua me irtaudumme vastahakoisesti hänestä. Jäljelle jää kylmyys, jota punaiset hansikkaat eivät poista. Haluaisimme vaeltaa hänen kasvoillaan, niskallaan. Pitkin selkää me valuisimme, uppoaisimme pehmeisiin hiuksiin. Hänen käsiinsä tarttuisimme kiinni, emmekä koskaan päästäisi irti.

74. Yksilöurheilija

74. Kirje valmentajalta pelaajan vanhemmille, joka selittää miksi pelaaja lopetti joukkueessa.

Herra ja rouva Rissanen,

 Justuksen oli valitettavasti lopetettava joukkueessa pelaaminen, sillä toistuvista keskusteluista huolimatta poikanne ei ymmärtänyt, että pesäpallossa on tarkoitus lyödä palloa, ei joukkuetovereita. Mikäli Justus haluaa vielä jonain päivänä pelata pesäpalloa muuten kuin yksinään, on hänen opittava osumaan palloon lukkarin pään sijaan.

Ystävällisin terveisin:

Jarkko Peltola, valmentaja

73. Gardajärven rannalla

73. Ensimmäinen ulkomaanmatkani.

Olin juuri täyttänyt seitsemän, kun matkustin äitini ja isäpuoleni kanssa pois putkiremontin jaloista Italiaan. Malcesine, Gardajärven rannalla, kaunis, eläväinen kaupunki, jonka linnan kupeesta sai maailman parasta jäätelöä. Hotellistamme muistan oikeastaan vain sen, että vessan ikkunasta avautui upea näkymä vihreille vuorille, joilta suuri Madonna-veistos tervehti minua joka aamu ja aulan vaihtuvan henkilökunnan, jota läsnäoloni tuntui ilahduttavan loputtomiin.

Minä olin vaaleatukkainen bella bambina, joka sanoi ciao ja grazie leveästi hymyillen. Väittelin myös sujuvasti jäätelönmyyjien kanssa, jos he olivat sitä mieltä, että haluamani makuyhdistelmät eivät olleet soveliaita. Viihdyin ravintoloissa ja rannalla, vaikka pelkäsin kuollakseni pyörteitä, jotka olisivat kuulemma imaisseet minut hetkessä mukanaan. Pelkäsin myös korkeita paikkoja, mutta kiipesin silti urheasti Malcesinen linnan torniin ja uskaltauduin jopa kurkistamaan varustusten yli maisemia.

Kärsin pienenä allergioista ja lista ruoka-aineista joita en saanut syödä oli pitkä kuin nälkävuosi. Hiljalleen noista kielloista alettiin luopua ja kokeilla mille asioille todella olin allerginen. Italiassa sitten maistoin ensimmäistä kertaa sitruunaa eikä paluuta entiseen enää ollut. Minusta tuli hetkessä sitruunafani, kaikki missä oli sitruunaa kelpasi. Tomaattikin meni paremmin kaupaksi kuin koskaan ennen matkaa tai sen jälkeen. Jokin Italian auringossa ja lämpimässä tuulessa saa lähes kaiken maistumaan paremmalta kuin missään muualla. Pizza tosin oli karvas pettymys, jota vain herkulliset kirsikat ja sipulifocaccia pystyivät laimentamaan.

Muistona tuosta matkasta minulla on linnan pääsylipun lisäksi pieniä lasieläimiä ja Pinocchio, jonka ostin ihan itse tuhannella liiralla. Äidin mielestä se oli liian kallis, mutta minä halusin sen ehdottomasti, enkä ole katunut. Tuossa se on vieressä nytkin ja katselee, kun kirjoitan. Äidilläni ja isäpuolellani on matkalta kuviakin, mutta en ole nähnyt niitä vuosiin.

Toivon, että vielä jonain päivänä palaan Malcesineen ja syön sydämeni kyllyydestä sitruunasorbettia Gardajärven välkkyviä aaltoja katsellen. Italia on minulle satumaa, jossa jokaisen mutkan takana on sekkailu.

72. Meidän jälkeemme tulevat

72. Ihmistet, jotka asuvat asunnossamme sen jälkeen, kun olemme muuttaneet pois.

Asuntoomme muuttaa epäilemättä varsin pian kalpea naisihminen, joka kärsii hankalan parisuhteensa loputtomista mutkista ja vaikeasta heinänuhasta. Hänen tatuoitu ja ruoanlaittoa harrastava miesystävänsä asuu käytännössä puolet ajasta saman katon alla. Tasaisin väliajoin he kuitenkin käyvät läpi lattiaa tärisyttävän riidan, joka poikkeuksetta päättyy siihen, että miesystävä asuu viisi päivää omassa asunnossaan, toisella puolella kaupunkia. Muutaman vihaisen puhelun ja niitä seuranneen mykkäkoulun jälkeen jompi kumpi pyytää kierrellen ja kaarrellen anteeksi. Sen jälkeen miesystävä palaa meidän vanhaan asuntoomme, laittaa herkullisen illallisen ja antaa naisystävänsä valita elokuvan, jonka he katsovat yhdessä. He ovat yleensä molemmat pettyneitä naisen tekemään valintaan, mutta silti he toistavat saman kaavan joka kerta.

71. Kirjauutuuksia:

71. Arvostelu romaanista, jota en ole koskaan kirjoittanut.

Ella Strandenin uusin teos Lasihelmiä on kiehtova seikkailu ihmisen sisimpään. Tarina kertoo lasinpuhaltajasta, joka pohtii elämää ympärillään ja muistelee riehakasta nuoruttaan.
Kirjan kerronta on hidasta ja viipeilyvää, toisinaan jopa pitkäveteistä ja lukija pysäytetään toistuvasti tarkastelemaan lasihiekan tekstuuria tai katukissan turkkia. Myös lasinvalmistuksen vaiheet kuvataan tarinan aikana lähes piinallisen tarkasti. Stranden on kertonut lasin kiehtoneen häntä jo pikkutytöstä asti ja päähenkilön muistellessa Venetsian kuuluisaa lasisaarta, Muranoa, muuttuukin kerronta suorastaan runolliseksi.
Kirjassa esitetyt elämänviisauden ovat paikoitellen hiukan imeliä, jopa naiiveja, mutta Stranden tavoittaa ominaisella herkkyydellään jotain olennaista ihmisyydestä ja tuo sen yllättävin sanakääntein lukijansa eteen. Pitkäveteisten, mutta elämänmakuisten kirjojen ystäville Lasihelmiä on varmasti vuoden paras lukukokemus.

70. Inhoa ensisilmäyksellä

70. Rakkauskirje henkilölle, josta en pidä.

Rakas Nainen,

 me tapasimme vuosia sitten ja minä inhosin sinua ensisilmäyksellä. Inhosin kauniita kasvojasi ja upeita hiuksiasi. Sydämeni hakkaa, kun teeskentelemme pitävämme toisistamme. Sinun äänesi ja puhetapasi ajavat minut hulluuden partaalle. Onneksi et yleensä pidä minua edes tervehtimisen arvoisena.
Oi rakas Nainen, et voi edes aavistaa kuinka paljon rakastan sinun inhoamistasi. On ihanaa katsoa suloista nirppanokkaasi, kun kuvittelet olevasi muita parempi. Sinä olet aina niin olevinasi, kultaseni. Niin, sinä oletkin aivan jotakin erityistä. Olet niin ihanan etäinen ja helposti inhottava. Olet olevinasi lämmin ja mukava, mutta minä näen sinussa vain kylmyyttä ja teeskentelyä.
Kiitos, että olet olemassa, Nainen. Kiitos, että annat minulle yhä uusia syitä inhota sinua.

Rakkaudella:

oma Ellasi, jonka nimeä tuskin olet koskaan viitsinyt opetella muistamaan

69. Keinuen sinne ja takaisin

69. Lempivälineeni leikkipuistossa

Keinut ovat olleet ehdoton suosikkini leikkipaikalla niin kauan kuin muistan. Keinun vieläkin mielelläni aina sopivan tilaisuuden tullen. Keinu on yllättävän monipuolinen ja kehittävä hauskuuttaja. Vauhtiin voi itse vaikuttaa ja lisäksi se vaatii taitoa juuri sopivasti. Taitava keinuminen ei ole itsestään selvää, mutta silti sen verran helppoa, että meistä suurin osa oppii sen jossakin vaiheessa. Minä olen jopa opettanut ensimmäisellä luokalla erään ystäväni keinumaan. Hän ei aluksi osannut keinua suoraan vaan keinui aina vinoon, mikä lopulta johti siihen, että hän ennen pitkää löi itsensä keinun tukipylväisiin.
Sen lisäksi, että keinussa voi keinua edes takaisin, voi siinä pyöriä päänsä sekaisin ja tutustua G-voiman ihmeelliseen vaikutukseen. Eikä pidä unohtaa sellaisia keinukilpailuja kuin kengän potkaiseminen vauhdista koulun hiekkakentän yli tai klassinen ja ihastuttavan vaarallinen pituushyppy. Kilpailujen lisäksi keinussa voi pelata ainakin Seitsemää porrasta Taivaaseen. En muista enää sääntöjä tarkkaan, mutta muistan, että avain voittoon oli vetää ensimmäinen viiva eli porras heti keinun alle. Seitsemän viivan jälkeen muistaakseni hypättiin ja katsottiin päästiinkö viimeisen portaan yli Taivaaseen.
Kilpailujen ja pelien lisäksi keinu on erinomainen paikka mielikuvitusleikeille! Minä olen seilannut keinussa sen seitsemän merta ja ratsastanut läpi niin Villin-Lännen kuin Keskimaankin.

68. Valkoisen paperin kammo

68. Miltä "valkoisen paperin kammo" tuntuu?

Valkoisen paperin kammo halvaannuttaa mielen ja puuduttaa sormenpäät. Se on ohut, häilyvä ja näkymätön. Silti se on raskas, tukahduttava ja vaikea murtaa. Se asuu tyhjässä paperissa, kirjoitusohjelman kalpeassa valossa ja puristavassa tunteessa, joka kiertyy kaulasi ympärille. Se ahmii itsensä pulskaksi epävarmuudestasi. Se epäilee jokaista sanaa ja pilkkaa jokaista tarinan pätkää. Se sulkee sinut pimeään ja eksyttää haparoivan kulkijan. Se kulkee kirjoittajan perässä, iskien äkkiarvaamatta takaapäin. Se lukitsee juuri ne kaipaamasi sanat arkkuunsa ja nauraa sinulle, kun etsit niitä. Se on matkakumppani, joka ei koskaan katoa. Kiusanhenki, joka on voitettava yhä uudelleen.

67. Mämmi

67. Mitä söin aamiaiseksi tänään.

Minä söin mämmiä. Rakastan tätä aikaa vuodesta, kun kaupasta jo kehtaa ostaa laatikollisen mämmiä. Mämmiin liittyy niin paljon hyviä tuntemuksia ja muistoja, etten keksi kovin montaa parempaa aamiaista. Mämmiin liittyy myös mahtava aikuistumiskokemus, josta alkaa olla kymmenen vuotta. Olin kävelemässä koulusta kotiin ja pysähdyin lähikauppamme eteen. Tajusin yhtäkkiä hämmästyttävän selkeästi, että kukkarossani on rahaa ja kaupassa on mämmiä, jota kukaan ei voi kieltää minua ostamasta. Niinpä marssin kauppaan, ostin purkillisen kermaa ja suuren laatikollisen mämmiä. Kotona teippasin laatikon kanteen lapun, jossa luki suurin kirjaimin sen olevan minun mämmini.
Mämmissä, kuten monissa muissakin juhlapyhiin liittyvissä ruoissa, on se hämmästyttävä ominaisuus, ettet koskaan oikeastaan muista, miltä se maistuu. Siksi aina vuoden ensimmäinen lusikallinen mämmiä, ensimmäinen kulaus simaa tai ensimmäinen suupala joulutortusta on aina yhtä ihana kokemus.
Minä rakastan mämmiä. Suvaitsen toki niitä, jotka eivät mämmistä piittaa, mutta ihan en kyllä ymmärrä. Mämmin mahtavuutta vain lisää se, että se näyttää ulkomaalaisten (ja joidenkin suomalaistenkin) mielestä todella epäilyttävältä. Mämmi on parasta!

66. Kotini on Ikeani

66. Olet saanut häädön asunnostasi, mutta et halua asua kadulla, joten menet Ikeaan. Illalla piiloudut vessaan, kunnes vartijat ovat poistuneet. Kirjoita elämästäsi.

Haparoin ulos pimeästä naistenhuoneesta ja hiivin hätäuloskäynti-kylttien vihreässä kajossa kohti mukavasti sisustettua esimerkkiasuntoa, jonka olin valinnut itselleni aikasemmin päivällä. Kaikki näyttää ympärilläni erilaiselta ja uhkaavalta. Kurkistan sydän pamppailen jokaisen kulman taakse ja koetan olla säntäämättä juoksuun nähdessäni tyhjät käytävät edessäni. Löydettyäni tulevan kotini, sytytän pienen pöytälampun majakaksi hämärään ja lähden vaeltamaan alakertaan, ruokaosastolle. Hiivin pitkin seinänvieriä ja pälyilen vainoharhaisesti ympärilleni. Kaikkialla on aavemaisen hiljaista ja autiota. Minun on vaikea uskoa, että todella olen rakennuksessa yksin.

Puhelimeni näytön kalvaassa valossa tiirailen ruokapakkausten kylkiä ja poimin mukaani puolukkamehua, korppuja ja näkkileipää. Tuijotan kaipaavasti pakasteita, mutta en ole vielä keksinyt missä kypsentää niitä, joten tyydyn nappaamaan mukaani purkillisen mustikkahilloa.
Suunnistan kohti pöytälampun lämmintä hohdetta ja katan illalliseni sievälle, valkokantiselle pöydälle. Hitaasti levitän hilloa korppuni päälle ja katson tahratonta, sinisävyistä keittiötä ympärilläni. Hymyilen muovisten mehikasvien ikuiselle vihreydelle ja lasipurkkien pölyisille makaroneille. Hetken aikaa voin kuvitella olevani missä tahansa muualla kuin Ikeassa, mutta yksi vilkaisu taakseni särkee illuusion. Koti muuttuu loputtomiksi sohvariveiksi, jotka tuijottavat minua syyttävästi hämärässä.

Alakuloisena siivoan pöydän ja piilotan ruokatarvikkeeni ohuen, kulissimaisen vaneriseinän taakse. Lastenosastolta löytämäni possupehmolelu kainalossa tassuttelen makuuhuoneeseen. Asetan puhelimeni herättämään minut syntisen aikaisin, jotta ehdin piiloutua ennen työntekijöiden saapumista. Haukotellen käperryn suureen vuoteeseen, sammutan yölamppuni ja puristan lohdullisen pehmeän possun rintaani vasten.

65. Piilossa

65. Laita hahmosi pimeään. Katso mitä tapahtuu.

Helena ujuttautui kapeasta raoasta pilkkopimeään tilaan. Kärppä seurasi hänen perässään ja liu'utti seinäntakaisin paikoilleen. Helena kuuli kuinka Mari työnsi kenkälaatikot paikoilleen ja sulki vaatekaapin oven. He mahtuivat juuri ja juuri istumaan vastakkain kovalle betonilattialle. Helena nojautui varovasti laudoitettua seinää vasten ja koetti tasata hengitystään. Hän tunsi Kärpän pohkeen omaansa vasten. Se tuntui lohdulliselta. Se kertoi, ettei hän ollut pimeydessä yksin. Helenan luomet painuvat kiinni. Hän halusi luoda oman pimeytensä, se tuntui turvallisemmalta kuin pakotettu pimeys suljetussa tilassa heidän ympärillään.
Ajatukset sumentava pakokauhu humahti Helenan lävitse, kun hän kuuli ovikellon vaativan helähdyksen. Hän puristi hikoavat kätensä tiukasti nyrkkiin ja yritti keventää hengitystään. Kärppä oli täysin ääneti. Ellei Helena oli tuntenut hänen lämmintä ihoaan omallaan, luulisi hän olevansa yksin. Joku avasi makuuhuoneen oven. Raskaat askeleet kaikuivat lattialla. Helena odotti henkeään pidätellen, että joku avaisi vaatekaapin. Kun se tapahtui Helena oli varma, että hän pyörtyisi kauhusta. Metalliset henkarit kilahtelivat kuin tuomion kellot, kun vaatteita siirrettiin sivuun. Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua vaatekaapin ovet loksahtivat kiinni. Helena uskalsi kuitenkin vetää kunnolla henkeä vasta, kun kuuli Marin kuiskaavan, että välitön vaara oli ohitse.

64. Athenen tytär

64. Olet keskitason kreikkalainen jumaluus. Toiveissasi on nousta Olympoksen joukoissa korkeampaan asemaan. Mitkä ovat voimasi ja miten teet vaikutuksen Zeukseen ja muihin?

Nimeni on Mathene ja olen eräällä tavalla Apollon vastine; tieteiden ja taiteiden jumalatar. Tavoitteenani on nousta Apollon rinnalle muusien johtajaksi. Apollollahan on luonnollisesti parempaakin tekemistä kuin katsoa muusien perään, joten toivon Zeuksen lopultakin antavan sen minun tehtäväkseni.
Minä olen viisas ja taitava, olenhan Athenen tytär, pöllön munasta syntynyt. Äiti onkin ollut todella kannustava ja tukenut minua pyrkimyksessäni kohota arvoasteikossa korkeammalle. Zeus kuuntelee useimmiten äitini neuvoja, ovathan ne tavallaan hänen omasta päästään lähtöisin, joten uskon, että paikkani Olympoksella vakiintuu pian. Sitten minut kuvataan taiteessa mystisenä ja ylevänä, toisinaan salaperäisesti huntuihin kietoutuneena, jumalattarena. Usein pitelen tähtikarttoja, soittimia tai muita tieteeseen ja taiteeseen liittyviä esineitä. Silloin tällöin minut kuvataan myös muusieni ympäröimänä tai rakkaan Apolloni seurassa.

63. Tohtori Kuka

63. Mistä näin unta viime yönä.

Näin mielettömän jännittävän unen, jossa olin Doctor Who-televisiosarjasta tutun avaruusolennon eli Doctorin "companion". Uneni oli tosiaankin siinä mielessä autenttinen, että puhuimme englantia. Meillä oli vastassamme jokin vaarallinen olento ulkoavaruudesta, jolta suojauduimme monimutkaisten peiliviritelmien avulla. Doctor, joka oli selvästi 11. inkarnaatio, sillä hän näytti Matt Smithilta (vaikka suosikkini onkin aina ollut 10. inkarnaatio, jota näytteli iki-ihana David Tennant), heitti minulle sonic screwdriverin, jota en voi kutsua äänimeisseliksi missään todellisuudessa. Tuon kätevän laitteen, joka toimii suunnilleen kaikkeen muuhun kuin puuhun, avulla sain aikaan valoilmiön, joka heijastui peileistä luoden eräänlaisen väliaikaisen häkin avaruushirviöllemme. Kyseinen temppu osti meille sen verran aikaa, että pääsimme karkuun ja pelastimme kartanollisen ihmisiä.
Kaikki pelastamamme ihmiset halusivat päästä Doctorin mukaan seikkailemaan ja lähtivät etsimään tätä kartanon puutarhasta. He tiesivät, että minä matkustin TARDISissa hänen mukanaan, mutta he eivät olleet tajunneet, että seuralaiseni John Smith oli todellisuudessa Doctor. Ihmiset mekastivat ja huusivat minulle haluavansa tulla mukaan. Minä huomautin, että tuolla metelillä Kharot (ei aavistustakaan mitä ne ovat) olisivat jo syöneet heidät kaikki. Kehotin heitä kuitenkin etsimään puutarhasta ja livahdin itse olympiastadionin (joka oli jostain syystä kartanon vieressä) sisäänkäynnille.
- We need a time machine. Minä huomautin Doctorille, joka kaivoi sonic screwdriverin taskustaan ja osoitti tyhjää ilmaa edessämme. Ominaiseen tapaansa humisten TARDIS materialisoitui eteemme ja valehtelematta unessani alkoi soida Doctor Whon tunnusmusiikki meidän astuessamme sisään TARDISiin.

En voi edes kuvailla pettymystä, joka valtasi mieleni kun heräsin.

62. Mitä yhteistä on Linnanmäellä, kangaspuilla ja Laura Ingallsilla?

62. Pyöri ympäri, kunnes sinua alkaa pyörryttää niin paljon, että kaadut. Kirjoita, mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen.

En ole varma ajattelinko ensimmäisenä kylpyhuonetta ja kylmää posliinia vai Linnanmäen Top Spiniä. Mietin kykenisinkö mahdollisesti ryömimään kylpyhuoneeseen ilman, että antaisin ylen lattialle. Päätin ilmeisesti kuitenkin jäädä siihen mihin olin kaatunut, sillä ajattelin huoneen olevan suuri, musta ja keinuva. Ajatusteni sekamelskassa esiintyivät muistaakseni myös niin sanottu balleriinakäännös, joka ei aiheuta niin helposti pahaa oloa ja matto, jolla makasin. Ehdin lisäksi ajatella kangaspuita, joilla olin maton kutonut ja jostain merkillisestä syystä Laura Ingallsia.

En erityisemmin suosittelisi tätä tehtävää itselleni uudestaan. En käsitä miten pienenä kykenin pyörimään kuin väkkärä ties kuinka kauan ja vain nauramaan kun maailma ympärillä keinui rajummin kuin yksikään Linnanmäen laitteista.

61. Ääni toisesta maailmasta

61. Mitä minun nukkuva, uneksiva mieleni ajattelee juuri ennen kuin herään. Mitkä ovat sen viimeiset toiveet ja pelot herätyskellon soidessa, kun se tuntee itsensä katoavan.

Minä olen tottunut vaeltamaan alati muuttuvassa maailmassa, jossa aika, tila ja fysiikan lainalaisuudet ovat vain kaikuja siitä kovasta, terävästä ja aistimuksiltaan vieraasta maailmasta, joka väkisin tunkeutuu omaani. Joka aamu minä pelkään ettei hän nukahda enää koskaan. Minä pelkään ikuista päivää, jossa minulle ei ole sijaa. Hitaasti, yö yöltä olen opetellut luottamaan siihen, että lopulta hän aina nukahtaa ja minä voin taas elää ja hengittää. Minä toivon joka yö, että hän nukkuisi edes hiukan pidempään, jotta voisin lentää hetken kauemmin, jotta voisin rakastaa muukalaista vielä yhden hurmioituneen hetken. Minä vihaan meluisaa sävelmää, joka ei ole kotoisin täältä. Vihaan luonnotonta valoa, joka pirstoo maailmani.

60. Mustat silmät

60. Kerro jostakin, mistä et tiedä yhtään mitään. Keksi vain kaikki.

Mustat silmät (1929) on Valentin Vaalan ohjaama mykkäelokuva, jonka juonesta minulla ei ole aavistustakaan, mutta arvelen sen olleen jotakuinkin seuraavanlainen. Nuori Oskari (Theodor Tugai) rakastuu kauniseen mustalaistyttö Rosenkaan (Regina Ekroth). Rosenkan veli uhkaa ottaa Oskarin hengiltä, jollei tämä jätä tyttöä rauhaan, joten nuoret rakastavaiset päättävät karata yhdessä. Suunnitelmat kuitenkin lykkääntyvät, kun salaperäinen muukalainen (Valentin Vaala) saapuu seudulle. Oskari on varma, että kyseinen maankiertäjä on iskenyt silmänsä Oskarin sisareen, Katriin, ja pyytää Rosenkaa odottamaan, kunnes kulkuri on lähtenyt. Pian Oskari saakin kuulla, että mies on matkustanut pois ja lähtee oitis pyytämään Rosenkaa mukaansa karkumatkalle. Hän löytää kuitenkin vain Rosenkan veljen, joka kertoo Rosenkan karanneen tuntemattoman kulkurin kanssa.
Viimeisessä otossa näemme petollisen Rosenkan mustat silmät, jotka vainoavat intohimoisesti surevaa Oskaria tämän heittäytyessä koskeen.

Valentin Vaala tuhosi Mustien silmien ainoat negatiivit heittämällä ne mereen. Enkä minä muuten joutunut keksimään tuota, vaan niin todellakin kävi.

59. Patanelonen ja kirottu sormus

59. Se, josta äitini minua aina varoitti.

Jossakin vaiheessa ollessani toisella kymmenelläni kiinnostuin taikuudesta ja toivoin yli kaiken olevani noita. Odotin vuosia kirjettä Tylypahkasta ja yritin epätoivoisesti saada tavaroita liikkumaan tuijotukseni voimalla. Ilmeisesti aloin puhua noituudesta liiankin kaipaavasti, sillä äitini kertoi minulle varoittavia tarinoita nuoruuden ystävästään, joka tuli lopulta niin hulluksi, ettei enää noussut vuoteestaan ilman sormuksensa lupaa. Kieltämättä minua alkoi itseänikin pelottaa, kun korttipakkani patanelonen tuntui alkaneen vainota minua. Se ilmestyi jatkuvasti, kun vedin satunnaisen kortin pakasta tai ilmaantui pakan päällimmäiseksi, kun sekoitin kortteja. En enää uskaltanut avata pelikorttien koteloa, sillä pelkäsin näkeväni patanelosen.
Uskoani noitiin ja noituuteen eivät vähentäneet lainkaan äitini tarinat Minna-noidasta, joka joskus oli asunut vaarini kotiseudulla Merikarvialla. Minnalla oli kuulemma ollut musta raamattu, joka oli haudattu hänen mukanaan. Kerrotaan, että kaksi poikaa kaivoi sen ylös haudasta ja että heidät löydettiin seuraavana aamuna kirkon portailta kauhusta tärisevinä. Kertomuksen mukaan toinen suljettiin lopuksi ikäänsä mielisairaalaan ja toisesta tuli hypnotisoija Olliver Hawk.
Oliko Minna ihan oikea noita, sitä en tiedä, mutta olen joskus miettinyt, että mitä jos se äitini nuoruuden ystävä, josta minua varoitettiin, olikin ihan oikea noita, jolla oli hallussaan kirottu sormus.

58. Viestejä kaukaa

58. Joku seisoo puistossa, saippualaatikon päällä ja huutaa ohikulkijoille. Mitä on tekeillä?

Hän oli taas yksi niistä, jotka olivat saaneet viestin kaukaa. Hän huusi ohikulkijoille varoituksia lähestyvästä maailmanlopusta.
- Kaksitoista päivää! Katukaa syntiset! Kaksitoista päivää! Mies huusi silmät harittaen ja kädet villisti ilmaa huitoen. Lehteilin pientä, mustaa muistikirjaani ja lähestyin saippualaatikkoa.
- Sinulla on väärää tietoa. Huomautan rauhallisesti ja korvamerkitsen sivun muistikirjastani.
- Etkö tajua, että tuomion hetki koittaa? Mies kähähtää ja repii hermostuneesti partaansa.
- Tajuan toki, mutta aikataulusi on hieman pielessä.
- Kaksitoista päivää, syntinen! Mies karjaisee ja koettaa tarttua käsivarteeni, mutta osuu ohi.
- Kuten sanoin, sinulla on väärää tietoa. Minä en menisi lupaamaan kahtatoista  päivää, kun aikaa on niin paljon vähemmän. Minä hymähdän ja vilkaisen kelloani. - Tarkemmin sanottuna viisitoista minuuttia.

57. Rakkaus on elämäntapa

57. Mitä ajattelen rakkaudesta nykyään.

Minä uskon rakkauteen, sen voimaan ja taikaan. Minä olen elämässäni ollut rakastunut kaksi kertaa. Toinen kerta johti siihen, että vietän tänään kolmatta hääpäivää uskomattoman, ihanan ja ennen kaikkea rakkaan mieheni kanssa. Tein hänelle lahjaksi pienen kirjasen, johon kirjoitin ylös sata asiaa, joita hänessä rakastan. Aloitin listan reippaasti, mutta noin kolmannenkymmenennen asian kohdalla meni sormi suuhun. Tuijotin seinää ja pää tuntui ihan tyhjältä. Minua hävetti. Rakastan miestäni niin paljon, ettei sille ole sanoja, enkä silti muka keksi kolmeakymmentä rakastettavaa asiaa enempää. Lopulta, hieman mietittyäni keksin muutaman asian lisää ja pian huomasin, että listallani oli sata asiaa. Lahjan antamisen jälkeen olen muistanut vielä kolme lisää. Luultavasti minulla on seuraavaan hääpäivään mennessä valmiina "100 muuta asiaa, joita sinussa rakastan".
Rakkautta on monenlaista ja kyky tuntea niitä kaikkia on ihmeellinen lahja. Rakkaus voi pitää pinnalla silloinkin, kun kaikki muu pettää alta, sillä rakkaus avaa silmät näkemään. Toisinaan rakkaus on valinta. Minä olen valinnut rakkauden. Se on elämäntapa.
Olen paatunut romantikko ja ihan pienestä pitäen olen arvostanut ja ihannoinut nimen omaan romanttista rakkautta. En ole koskaan ihan ymmärtänyt ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä jostakusta, mutta heillä ei ole aikaa rakastua. Ei aikaa rakastua? En voi edes kuvitella, että olisin itse heittänyt pois mahdollisuuden löytää todellisen rakkauden, vain koska minulla oli kiire. Olin teini-iässä nopea ihastumaan, kuten monet muutkin, mutta kun minä rakastuin, minä rakastuin kuten romaanien sankarittaret. Äitini kertoi myöhemmin usein pelänneensä, että minä jäisin lopulta yksin, koska odotin rakkauden olevan sellaista kuin kirjoissa. Kun sitten aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa totesi veljeni, että te olette molemmat tuollaisia romanttisia hupsuja, hyvä kun löysitte toisenne. Minä tosiaan löysin sellaisen rakkauden, jonka kirjat minulle olivat luvanneet. Se, jos mikä vahvisti uskoani rakkauteen, sillä olen aina tiennyt sen olevan minulle ainoa oikea tapa rakastaa.

56. Kolme palaa taivasta

56. Ylimaallisin jäätelökokemukseni.

Olin pukeutunut sievään, punaiseen leninkiin ja lyhyillä, suolaveden kihartamilla hiuksillani keikkui kapealierinen olkihattu. Adrianmeren kuuma tuuli pyyhki hellästi kasvojani, kun istuin jäätelöineni satoja vuosia vanhan kaivon juurelle. Olin tilannut itselleni italiaksi kolme palaa taivasta; sitruunasorbettia, tummaa kirsikkaa ja pistaasia. Jo ensimmäinen lusikallinen toi kyyneleet silmiini.
- Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. Minä huokasin ja värisin suloisen jäätelöorgasmin pyyhkiessä ylitseni.
Jokainen suupala, jonka tuosta taivaallisesta jäätelöannoksestani otin toi mieleeni loputtoman määrän olemattomia, mutta sitäkin kauniimpia muistoja. Jäätelöpallojen makea tuoksu kuljetti minut hetkeksi ihaniin hedelmätarhoihin ja värjäsi kaiken ympärilläni kirkkain värein.
Minä rakastan italialaista jäätelöä ja olen syönyt sitä juuri niin paljon, kuin kolmen Italian-matkan aikana vain on mahdollista. Eli varsin paljon, mutta sellaista jäätelöannosta kuin söin tuona kesäkuisena iltapäivänä Venetsiassa, en ole ennen sitä tai sen jälkeen syönyt.

55. Haukkuhaavoja

55. Itseäni koskeva keskustelu, jota minun ei olisi pitänyt kuulla.

Nousin hitaasti rappusia kohti kerrosta, jossa luokkani sijaitsi, kun kuulin ääniä yläpuolellani olevalta porrastasanteelta. He puhuivat "läskipersepingosta". Tunsin äänet ja tiesin heidän tarkoittavan minua. "Läskiperse" ja ratkiriemukas "terse sulla on Ellan perse!" -tervehdys olivat suosiossa niihin aikoihin. Pysähdyin nojaamaan seinään ja tuijottamaan lasiovea edessäni.
- No mutta se pilaa taas kaiken! Yksi keskustelijoista valitti ja päättelin aika pian heidän suunnittelevan niin sanottua joukkolintsausta, jossa kaikki lintsaavat ja väittävät jälkeenpäin, että tunnin piti olla peruttu. Ilmeisesti olin pilannut tällaisia suunnitelmia joskus aikaisemminkin, sillä en nähnyt mitään syytä lintsata vain siksi, etten pilaisi muiden lintsaamista. Minusta oli hieman liikaa vaatia minulta sellaista lojaaliutta, kun muu sosiaalinen kanssakäyminen minun kanssani tuntui ajoittain rajoittuvan haukkumiseen, tavaroilla heittelyyn ja kellonajan kysymiseen. Minun koulumenestykseni perustui lähes täysin sille, että kävin tunneilla ja pidin siellä korvani auki. Kai minulle piti antaa hikipingon maine, koska niin vähällä työllä ei olisi pitänyt saada sellaisia arvosanoja.
"Läskiperse" muuttui ajan myötä vain "ihanaksi naisellisuudeksi" ja koulumenestys lopultakin yksityisasiaksi, mutta silti muistan kuinka tuskallista oli vetää syvään henkeä ja nostaa pää pystyyn. Millaista oli kulkea ilmeettömin kasvoin sellaisten ihmisten ohi, jotka hetki sitten olivat sinua haukkuneet. Minä muistan kuinka vaikeaa oli näyttää vahvalta, kun sisältä tunsin itseni niin heikoksi, että pelkäsin hajoavani sirpaleiksi koulun lattialle.

54. Arsenikki

eli arseeni on kemiallinen alkuaine. Nykyisin sana arsenikki viittaa itse asiassa arseenitrioksidiin As₂O₃, jossa arseeni on yksi rakenneosista. Arseeni on myrkyllinen typpiryhmään kuuluva puolimetalli, jonka kemiallinen merkki on As ja järjestysluku 33.
Arseeni on kautta aikojen ollut suosittu myrkytysmurha-ase ja sitä onkin nimitetty "myrkkyjen kuninkaaksi ja kuninkaiden myrkyksi". Murhatöiden lisäksi arseeni oli suosittua viktoriaanisen kauneudenhoidon saralla. Arseenia käytettiin vaalentamaan ihoa sekä sisäisesti nautittuna että suoraan iholle siveltynä. Kalpeaihoisen kodinhengettären muodikkaan kodin muodikkain väri oli rikas, kemiallinen vihreä, joka saatiin aikaan tietenkin arseeniyhdisteillä. Home sweet home.

53. Lillin taikakengät

53. Miksi sinä pidät noista kengistä?

Ida kysyi, kun Lilli ilmoitti laittavansa lempikenkänsä illalla jalkaansa. He olivat menossa soramontulle, jonne kaikki seudun nuoret, jotka vähänkin halusivat olla jotakin, kokoontuivat. Myös Lillin suuri ihastus Joonatan oli tyttöjen kuuleman mukaan tulossa montulle. Juuri se oli syy siihen, että Lilli valitsi yksinkertaiset, mustat balleriinat, jotka olivat jo kärjistä hieman nuhruiset ja kuluneet.
- Ne ovat taikakengät. Lilli kuiskasi salaperäisesti hymyillen.
- Höpsö. Ida tuhahti ja kääntyi katsomaan itseään peilistä. Hän oli niin keskittynyt arvioimaan ulkonäköään, että häneltä jäi huomaamatta kevyt kultapölyn kimallus ja hento helähdys, joka kuului Lillin kengistä hänen naputellessaan niillä lautalattian pintaa.
- Älkää huoliko, taikakengät! Minä tiedän, että te viette minut minne ikinä haluan. Lilli kuiskasi kengilleen ja hymyili leveästi Idalle joka juuri kääntyi hoputtamaan Lilliä matkaan.


Soramontun pohjalla palava kokko heitti kalpean oransseja varjoja Lillin kasvoille tämän istuessa suurella kivellä, meluavan nuorisojoukon laitamilla. Hänen mustina kiiluvat silmänsä etsivät Joonatania ja jalat heilahtelivat levottomasti, hakaten kenkien kantoja kiveen. Jokaisella iskulla kengistä kaikui hauras helähdys, jonka vain yksi ihminen kuuli.
Joonatan katseli tuleen ja kuunteli vain puolittain keskustelua, joka velloi hänen ympärillään. Oli vaikeaa keskittyä, sillä jokin melkein kuin vaati hänen huomiotaan. Jokin suloinen ja vieno ääni, joka soi hänen tajuntansa laidalla. Kuin tuhannet pienen pienet hopeakellot, jotka kutsuivat luokseen. Hitaasti Joonatan alkoi seurata ääntä, sillä se kantautui jostakin läheltä.
Aivan lepattavan valokehän reunalla istui tyttö, joka kohotti katseensa ja hymyili Joonatanille. Helähdykset vaimenivat, mutta tuon tytön kaiken valaiseva hymy sai Joonatanin sisimmän helkähtelemään tavalla, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.