maanantai 9. tammikuuta 2017

79. Odottaminen

on tuskaa ja odottavan aika on pitkä. Yhdeksän kuukauden yhtäjaksoinen odotus eli raskaus on antanut odottamiselle aivan uuden sävyn. Odottava äiti on erittäin osuva ilmaisu, sillä raskaus on kuin toisiaan seuraavien odotusten loputon kehä. Ensin odotat siihen astisen elämäsi pisimmät kolme minuuttia raskaustestin tulosta, sitten odotat milloin neuvolaa, milloin ultraäänitutkimuksia tai erilaisia tuloksia. Odotat keskenmenoriskin laskua, odotat lapsen ensimmäisiä, hentoja liikkeitä. Odotat jotain koko ajan, jatkuvasti.
Lasketun ajan hiipiessä lähemmäs maailma hidastuu ja muuttuu yhdeksi suureksi odotukseksi. Milloin se tapahtuu? Tänäänkö, vai ehkä sittenkin huomenna? Onko odotusta jäljellä neljä tuntia vai neljä viikkoa? Kaiken aikaa ympärillä leijailee kysymys, milloin saan pienokaisen syliini. Millon saan tehdä jotakin, milloin odotus vihdoin päättyy?

maanantai 31. lokakuuta 2016

77. ja 78. Vihreä leninki ja hopeapaju

77. Mitä päälläni oli vanhojen tansseissa. Mistä asuni tuli ja mitä sille tapahtui.

Vanhojenpäivän tanssipukuni oli smaragdinvihreä. Se oli valmistettu ehkä 1980-luvulla, mutta siinä oli 50-luvun Hollywood-henkeä. Kapea vyötärö, leveä, lattiaa pyyhkivä helma ja avara kaula-aukko. Puvun alla minulla oli monta kerrosta kahisevia alushameita ja musta korsetti. Matalien, mustien balleriinakenkieni oli kärjissä silkkirusetit ja asuni kruunasivat mustat käsineet. Kaula- ja korvakoruni olivat meripihkan ja shampanjan sävyissä kimaltavaa Swarowski-kristallia. Olin saanut ne lahjaksi aviomieheltäni, joka myös oli tanssiparini.
Vihreä tanssiaispuku oli lainattu luokkatoverini siskolta, jolle se myös päätyi takaisin. Kengät kuluivat loppuun, hansikkaat pujahtavat käteen silloin tällöin, alushameet odottavat kellarissa uutta pukua ja korut lepäävät punaisessa lippaassa, silloin kun eivät ole käytössä.


78. Nimeä puut, jotka kasvoivat lapsuuteni naapurustossa.

Rivitalokotimme sijaitsi metsän vieressä, enkä kuollaksenikaan muista kaikkia siellä kasvaneita puita. Joukossa kasvoi ainakin kuusta, mäntyä ja katajaa. Rivitalon toisella puolella, kadun varressa kasvoi pihlajaa ja takapihallamme hopeapaju. Tuo puu oli nimetty Tappajapajuksi. Muistaakseni syynä oli sen kavala tapa vallata elintilaa itselleen muiden pihan kasvien kustannuksella.



lauantai 29. lokakuuta 2016

76. Kaksi viivaa

76. Muistele jotakin merkityksellistä, mitä sinulle on tapahtunut. Kirjoita hetkestä juuri ennen tuota tapahtumaa.

Sormet tanssivat levottomasti nojatuolin valkoisen verhoilun pinnalla. Silmät tuijottavat epätoivoisesti seinäkellon viisareita, jotka tuntuvat liimantuneen paikoilleen.
- Rauhoitu. Ihan turhaan hermoilet taas, mutisen tyhjälle huoneelle ja poimin käteeni Kirkko&Kaupungin. Hitaasti tavaan takasivun mielipidekirjoituksia, ymmärtämättä sanaakaan.
Kolmen minuutin ikuisuus valuu ohitseni. Nousen tunnottomille jaloilleni ja astelen kohti kylpyhuonetta.
- En minä ole, kuiskaan ja astun kynnyksen yli. Valokatkaisin painuu alas sormeni painosta ja keinovalo iskee räikeänä verkkokalvoilleni. Sydän jättää lyönnin välistä, kun kumarrun katsomaan kapeaa, valkoista liuskaa lavuaarin reunalla.

maanantai 26. syyskuuta 2016

75. Pidä meistä kiinni!

75. Romanttinen kohtaus käsieni näkökulmasta.

Puristamme hermostuneesti mekon mustaa kangasta ja hikoilemme toivottomasti. Hän tarttuu toiseen meistä ja kuljettaa Ellan tanssilattialle. Me värisemme kauhunsekaisesta odotuksesta. Vasen laskeutuu valssissa leveälle olalle, frakin karhealle villakankaalle ja Oikea jää vapisemaan hänen lämpimään otteeseensa.
Musiikin viimeisten tahtien vaimennuttua me irtaudumme vastahakoisesti hänestä. Jäljelle jää kylmyys, jota punaiset hansikkaat eivät poista. Haluaisimme vaeltaa hänen kasvoillaan, niskallaan. Pitkin selkää me valuisimme, uppoaisimme pehmeisiin hiuksiin. Hänen käsiinsä tarttuisimme kiinni, emmekä koskaan päästäisi irti.

perjantai 2. syyskuuta 2016

74. Yksilöurheilija

74. Kirje valmentajalta pelaajan vanhemmille, joka selittää miksi pelaaja lopetti joukkueessa.

Herra ja rouva Rissanen,

 Justuksen oli valitettavasti lopetettava joukkueessa pelaaminen, sillä toistuvista keskusteluista huolimatta poikanne ei ymmärtänyt, että pesäpallossa on tarkoitus lyödä palloa, ei joukkuetovereita. Mikäli Justus haluaa vielä jonain päivänä pelata pesäpalloa muuten kuin yksinään, on hänen opittava osumaan palloon lukkarin pään sijaan.

Ystävällisin terveisin:

Jarkko Peltola, valmentaja


maanantai 29. elokuuta 2016

73. Gardajärven rannalla

73. Ensimmäinen ulkomaanmatkani.

Olin juuri täyttänyt seitsemän, kun matkustin äitini ja isäpuoleni kanssa pois putkiremontin jaloista Italiaan. Malcesine, Gardajärven rannalla, kaunis, eläväinen kaupunki, jonka linnan kupeesta sai maailman parasta jäätelöä. Hotellistamme muistan oikeastaan vain sen, että vessan ikkunasta avautui upea näkymä vihreille vuorille, joilta suuri Madonna-veistos tervehti minua joka aamu ja aulan vaihtuvan henkilökunnan, jota läsnäoloni tuntui ilahduttavan loputtomiin.

Minä olin vaaleatukkainen bella bambina, joka sanoi ciao ja grazie leveästi hymyillen. Väittelin myös sujuvasti jäätelönmyyjien kanssa, jos he olivat sitä mieltä, että haluamani makuyhdistelmät eivät olleet soveliaita. Viihdyin ravintoloissa ja rannalla, vaikka pelkäsin kuollakseni pyörteitä, jotka olisivat kuulemma imaisseet minut hetkessä mukanaan. Pelkäsin myös korkeita paikkoja, mutta kiipesin silti urheasti Malcesinen linnan torniin ja uskaltauduin jopa kurkistamaan varustusten yli maisemia.

Kärsin pienenä allergioista ja lista ruoka-aineista joita en saanut syödä oli pitkä kuin nälkävuosi. Hiljalleen noista kielloista alettiin luopua ja kokeilla mille asioille todella olin allerginen. Italiassa sitten maistoin ensimmäistä kertaa sitruunaa eikä paluuta entiseen enää ollut. Minusta tuli hetkessä sitruunafani, kaikki missä oli sitruunaa kelpasi. Tomaattikin meni paremmin kaupaksi kuin koskaan ennen matkaa tai sen jälkeen. Jokin Italian auringossa ja lämpimässä tuulessa saa lähes kaiken maistumaan paremmalta kuin missään muualla. Pizza tosin oli karvas pettymys, jota vain herkulliset kirsikat ja sipulifocaccia pystyivät laimentamaan.

Muistona tuosta matkasta minulla on linnan pääsylipun lisäksi pieniä lasieläimiä ja Pinocchio, jonka ostin ihan itse tuhannella liiralla. Äidin mielestä se oli liian kallis, mutta minä halusin sen ehdottomasti, enkä ole katunut. Tuossa se on vieressä nytkin ja katselee, kun kirjoitan. Äidilläni ja isäpuolellani on matkalta kuviakin, mutta en ole nähnyt niitä vuosiin.

Toivon, että vielä jonain päivänä palaan Malcesineen ja syön sydämeni kyllyydestä sitruunasorbettia Gardajärven välkkyviä aaltoja katsellen. Italia on minulle satumaa, jossa jokaisen mutkan takana on sekkailu.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

72. Meidän jälkeemme tulevat

72. Ihmistet, jotka asuvat asunnossamme sen jälkeen, kun olemme muuttaneet pois.

Asuntoomme muuttaa epäilemättä varsin pian kalpea naisihminen, joka kärsii hankalan parisuhteensa loputtomista mutkista ja vaikeasta heinänuhasta. Hänen tatuoitu ja ruoanlaittoa harrastava miesystävänsä asuu käytännössä puolet ajasta saman katon alla. Tasaisin väliajoin he kuitenkin käyvät läpi lattiaa tärisyttävän riidan, joka poikkeuksetta päättyy siihen, että miesystävä asuu viisi päivää omassa asunnossaan, toisella puolella kaupunkia. Muutaman vihaisen puhelun ja niitä seuranneen mykkäkoulun jälkeen jompi kumpi pyytää kierrellen ja kaarrellen anteeksi. Sen jälkeen miesystävä palaa meidän vanhaan asuntoomme, laittaa herkullisen illallisen ja antaa naisystävänsä valita elokuvan, jonka he katsovat yhdessä. He ovat yleensä molemmat pettyneitä naisen tekemään valintaan, mutta silti he toistavat saman kaavan joka kerta.