52. Istu samassa paikassa 20 minuuttia, kirjoita ylös ainoastaan ääniä, joita kuulet.
5.8.2015. Junavaunu välillä Lahti-Helsinki.
Käytävän toisella puolella istuvan nuoren miehen suklaapatukan käärepaperi rapisee. Junalle ominainen taustahumina ja tasainen, etäinen ratapalkkien jyminä täyttää korvat. Ohiajavan junan kohahtava ääni. Konduktöörin rauhallinen, ystävällinen ääni. Maksupäätteen piipahdukset, joita seuraa lippujen tulostuksen ratina ja repeävän paperin aiheuttama ääni. Hajanaisia keskustelun pätkiä, joiden sisältöä on mahdoton erottaa. Kuulen ainoastaan äänteiden pehmeän sekamelskan. Kolikoiden kilinää. Kaksi kuivaa yskähdystä. Kilinää. Repeävän paperin ääni. Nasaali miesääni. Lompakon nepparin napsahdus. Muovikassin rapinaa. Kolikoiden terävää kilahtelua toisiaan vasten. Tarranauhan rasahdus. Piipahtava ääni, jota seuraa kuulutus. Mäntsälä.
Nuori mies rummuttaa hiljaa nahkasalkkunsa kantta. Avautuvien ovien kumahdus ja huokaus. Kaksi piipahdusta. Kahden naisen äänet, joissa on keskusteleva sävy. Vaimeaa musiikkia kantautuu jonkun kuulokkeista. S-kirjainten suhina kuuluu kauempanakin käydyistä keskusteluista. Vaunun jylinä voimistuu hiukan, kuin vaimentaakseen sisältämiensä ihmisten ärsyttävää suhinaa.
Avainten kilinää. Naisen naurahdus. Juomapullon korkin napsahdus. Vaatteiden kahinaa. Etäisiä kumahduksia. Puhelimen merkkiääni. Ohiajavan junan ärhäkkä kohahdus. Toisen puhelimen merkkiääni. Oman lyijykynäni napsahdus. Nuori mies hymisee tukahdutettua naurua.
Oman haukotukseni ääntä seuraa kirjani kulman kolahdus ikkunaa vasten. Piipahdus ja kuulutus Haarajoelle. Matkalaukun pyörien kolina. Kilinää ja kolahduksia, joiden arvelen kuuluvan polkupyörästä. Nuoren miehen nahkatakin hiljainen narina hänen kääntyessään hymyilemään minulle.
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
tiistai 29. joulukuuta 2015
50. ja 51.Voittajafarkut ja valkoinen BMW
50. Suosikkifarkkuni
olivat mustat, tiukat ja korkeavyötäröiset. Ne olivat helpot, napakat ja seksikkäät; voittajafarkut. Kun aloin käyttää niitä alkoi itsevarmuuteni lisääntyä ja paitani lyhentyä.
Moottoriurheilu koitui lopulta lempihousujeni kohtaloksi. Istuin moottoripyörän selässä, kuskin takana. Näytin mielettömän sähäkältä piukoissa housuissani ja nahkatakissani. Vähän liiankin kanssa. Farkkuni eivät joustaneet tarpeeksi ja oloni oli varsin epämukava. Yhtäkkiä kävi istuminen kumman mukavaksi ja tajusin, että farmarini olivat juuri revenneet haaroista.
Olen sittemmin korjannut nuo moottoripyöräonnettomuuden uhrit, mutta valitettavasti ne ovat menettäneet luottohousuasemansa. Tätä nykyä luottohousujeni paikka on vielä täyttämättä ja korvaajia etsitään.
51. Auto, jota isäni ajoi
oli valkoinen BMW. Siinä oli harmaat penkit ja lastenistuimet takana minulle ja veljelleni. Turvavyöt kiinnitettiin eri puolelle kuin muissa autoissa ja se oli minusta selittämättömällä tavalla siistiä ja tyylikästä. Autossa oli kiiltävä, puinen ratti, joka oli käsittääkseni irrotettu isäni aikaisemmasta BMW:stä. Bemari oli ehdottomasti hienoin auto, jonka tiesin. Minä jopa itkin ihan pikkuisen, kun isä myi valkoisen Bemarinsa ja osti kirkkaan sinisen Volkswagenin.
olivat mustat, tiukat ja korkeavyötäröiset. Ne olivat helpot, napakat ja seksikkäät; voittajafarkut. Kun aloin käyttää niitä alkoi itsevarmuuteni lisääntyä ja paitani lyhentyä.
Moottoriurheilu koitui lopulta lempihousujeni kohtaloksi. Istuin moottoripyörän selässä, kuskin takana. Näytin mielettömän sähäkältä piukoissa housuissani ja nahkatakissani. Vähän liiankin kanssa. Farkkuni eivät joustaneet tarpeeksi ja oloni oli varsin epämukava. Yhtäkkiä kävi istuminen kumman mukavaksi ja tajusin, että farmarini olivat juuri revenneet haaroista.
Olen sittemmin korjannut nuo moottoripyöräonnettomuuden uhrit, mutta valitettavasti ne ovat menettäneet luottohousuasemansa. Tätä nykyä luottohousujeni paikka on vielä täyttämättä ja korvaajia etsitään.
51. Auto, jota isäni ajoi
oli valkoinen BMW. Siinä oli harmaat penkit ja lastenistuimet takana minulle ja veljelleni. Turvavyöt kiinnitettiin eri puolelle kuin muissa autoissa ja se oli minusta selittämättömällä tavalla siistiä ja tyylikästä. Autossa oli kiiltävä, puinen ratti, joka oli käsittääkseni irrotettu isäni aikaisemmasta BMW:stä. Bemari oli ehdottomasti hienoin auto, jonka tiesin. Minä jopa itkin ihan pikkuisen, kun isä myi valkoisen Bemarinsa ja osti kirkkaan sinisen Volkswagenin.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
49. Hopeatiu'ut
49. Mitä sinistä esinettä pitelevä hahmo ajattelee juuri nyt.
Minun on saatava tämä toimimaan, hän ajattelee ja pyörittää hitaasti suurta, tyhjää lasikuulaa käsissään. Sen pinta on kylmä, sileä ja eloton. Sen hento, sininen hohde heittää sumeita, väreileviä varjoja harmaille kiviseinille. Ne tanssivat hitaasti kuin muistona lumesta, jonka olisi pitänyt sataa puhtaan valkeaksi peitteeksi yli tummien mäkien ja likaisten katujen.
Varovaisesti hän ravistaa kuulaa, vaikka uskoo sen turhaksi. Ohuen lasin läpi kaikuu kuitenkin kirkas helähdys ja hän melkein pudottaa kuulan säikähtäessään ääntä, joka jää soimaan kiviseinissä. Hän puristaa sormensa tiukemmin lasiin, jonka peittämä sisus pyörteilee villisti. Lumoutuneena hän katsoo valkoista myrskyä, joka riehuu hauraan kuorensa suojissa ja kuuntelee aavemaista helinää, joka tuntuu kaikuvan yhtä aikaa lasikuulasta ja kaikkialta ympäriltä.
Hitaasti hän kääntyy kohti mustana kimaltavaa ikkunaa, jonka reunat huurtuivat hänen sitä katsellessaan. Hän saattaa melkein kuulla läheisen kylän lasten iloiset huudot, heidän katsoessaan ulos yöhön. Pimeydessä leijailevat lumihiutaleet soivat kuin pienet hopeatiu'ut, kiittäen häntä, joka vapautti heidät. Hahmoa, joka katoaa sinisiin varjoihin.
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
48. Vihreä taivas
48. Myrsky tuhoaa setäsi vajan ja tappaa hänen kuusivuotiaan poikansa. Kuvaile taivaan väriä, juuri ennen kuin myrsky iski.
Taivas preerian yllä hohti luonnottoman vihreänä, aivan kuin joku olisi levittänyt tyvenen meren sen ylitse. Terävät karmosiininpunaiset säikeet risteilivät syvinä, verisinä viiltoina taivaan poikki.
Kaukana horistontissa, siinä kohtaa, jossa preeria sulaa taivaseen, lepäsi mustien pilvien surunauha, joka itki poikaa, jonka se pian veisi mukanaan.
Hetken aikaa taivas vain lepäsi paikallaan, hiljaa hengittäen. Raskaana ja painavana se odotti raastavaa kipua, joka repisi sen kahtia ja särkisi sen hehkuvat värit. Kipua, joka murskaisi kaiken alleen.
Taivas preerian yllä hohti luonnottoman vihreänä, aivan kuin joku olisi levittänyt tyvenen meren sen ylitse. Terävät karmosiininpunaiset säikeet risteilivät syvinä, verisinä viiltoina taivaan poikki.
Kaukana horistontissa, siinä kohtaa, jossa preeria sulaa taivaseen, lepäsi mustien pilvien surunauha, joka itki poikaa, jonka se pian veisi mukanaan.
Hetken aikaa taivas vain lepäsi paikallaan, hiljaa hengittäen. Raskaana ja painavana se odotti raastavaa kipua, joka repisi sen kahtia ja särkisi sen hehkuvat värit. Kipua, joka murskaisi kaiken alleen.
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
47. Sheilan päivä prinsessana
47. Kohtaus, joka alkaa "Joe oli viimeinen ihminen maan päällä, jonka olisin odottanut tekevän niin.
Joe oli viimeinen ihminen maan päällä, jonka olisin odottanut tekevän niin. Siinä me kaikki nyt kuitenkin istuimme ja tuijotimme silmät levällään Sheilaa, joka kiljui ja polki raivoissaan valkean kenkänsä korkoa linttaan. Mieleni teki nousta seisomaan ja alkaa taputtaa. En olisi ikinä uskonut, että Joella olisi tarpeeksi sisua jättää Sheila alttarilla. Oli kiehtovaa seurata aitiopaikalta kuinka Sheila romutti kertaheitolla luomansa kuvan herttaisesta, ujosta ja avuttomasta naisesta.
Katsoin lumoutuneena miten Sheila repi halvan tiaran päästään ja viskasi sen hunnun kanssa lattialle. Tiara pyöri vaimeasti helisten järkyttyneiden morsiusneitojen helmoihin ja Sheila hyökkäsi kuin villikissa Joen bestmanin, Tomin kimppuun. Hän näytti yrittävän kuristaa Tomin samalla, kun syytti tätä koko tapauksesta. Olisin mielelläni seurannut näytöksen loppuun asti, mutta päätin kuitenkin etsiä Joen käsiini. Niinpä suuntasin ulos samalla, kun Peter ja Norma kiskoivat villisti potkivaa morsianta irti bestmanista.
Lähinnä olin halunnut onnitella Joeta, mutta löysin pian itseni kirkon hautausmaalta tarjoamasta neljättä nenäliinaa itkevälle sulhaselle.
- Onko Sheila kunnossa? Joe kysyi ja niisti jälleen kerran voimakkaasti nenäänsä.
- Yritti varsin terhakasti hakata Tomin päättä murskaksi lattiaan, kun viimeksi näin. Minä vastasin ja vedin huokaisten viidennen nenäliinan esiin käsilaukustani.
maanantai 7. joulukuuta 2015
46. Kudelman heikot kohdat
46. Lempilainaukseni.
Liisa nauroi. " Ei kannata edes yrittää. Eihän mahdottomuuksiin voi uskoa."
" Etpä ole tainnut pahemmin harjoitella", kuningatar sanoi. "Nuorempana minä tein niin puoli tuntia päivässä. Toisinaan ehdin uskoa jopa kuuteen mahdottomaan asiaan ennen aamiaista."
Liisa nauroi. " Ei kannata edes yrittää. Eihän mahdottomuuksiin voi uskoa."
" Etpä ole tainnut pahemmin harjoitella", kuningatar sanoi. "Nuorempana minä tein niin puoli tuntia päivässä. Toisinaan ehdin uskoa jopa kuuteen mahdottomaan asiaan ennen aamiaista."
- Lewis Carroll
Liisan seikkailut Ihmemaassa
Mikään elämässä ei ole parempaa kuin mahdottomuuksiin uskominen. Se antaa maailmalle ainutlaatuiset sävyt ja sen ihmeellisen tuoksun, joka kertoo sinulle, että tämä hetki ei toistu koskaan ja silti joka vuosi.
Jos uskot mahdottomiin voit nähdä sen kevyen heijastuksen, joka värittää kaiken todellisen ja näyttää sinulle maailmoja, jotka piilevät todellisuuden kudelman heikoissa kohdissa.
Mahdottomuuksiin uskominen on mielikuvituksen perusta, joka herättää eloon tarinat, joita kukaan ei ole vielä kuullut ja antaa piirteet unelmille. Mahdottomuudet ovat unelmista kauneimpia ja aivan lähellä mahdottomuutta on mahdollinen. Ne ovat niin lähekkäin, että koskettavat toisiaan ja sulautuvat hetkittäin yhdeksi. Uskoessasi mahdottomaan olet lähempänä mahdollista kuin osaat edes kuvitella.
lauantai 5. joulukuuta 2015
45. Jälkimainingit
45. Heräät avoimelta pellolta avaruuspuku ylläsi ja lainelauta allasi. Mitä on tapahtunut?
Tuijotan ylläni kaartuvaa sinistä taivasta, mutta en erota siinä ainoatakaan yksityiskohtaa. Suljen silmäni ja irrotan hitaasti toisen hansikkaani. Tunnustelen maata allani. Sormeni uppoavat kosteaan multaan ja tapaavat jotakin kovaa ja muovista. Lainelauta.
Edellinen ilta ajelehtii säristen sumuisten aivojeni läpi. Tykyttävä päänsärkyni sirpaloittaa tapahtumat räikeänvärisiksi still-kuviksi.
- Minä sanoin, että lainelautailu niin lähellä ilmakehää on huono idea! Minä huudan taivaalle, mutta kypärä vaimentaa ääneni surkeaksi muminaksi.
- Tämä on paras idea ikinä. Kaikuu Mercian ääni takaraivossani. Ei, ei se ole Mercia. Se on kuusi shottia viinaa numero 42X3. Tiesin, ettei minun olisi koskaan pitänyt koskea siihen tavaraan, eikä antaa Mercian tai Maxin ylipuhua minua tekemään yhtään mitään vaarallisempaa kuin nojatuolissa istumista. Radioni kevyt rahina keskeyttää itsesäälisen itkuni.
- Li? Mercian ääni saa radion vingahtamaan omituisesti.
- Missä helvetissä te olette? Tulette tasan tarkkaan nyt hakemaan minut pois täältä! Minä kiljun radiooni ja nousen vaivalloisesti istumaan lainelaudallani. Pelto ympärilläni keinahtelee huolestuttavasti ja pienet valkoiset valot poksahtelevat näkökenttäni laidalla. Mercian rätisevä nauru vihloo korviani.
- En aio enää ikinä juoda tai koskea lainelautoihin. Mutisen hiljaa tuulessa huojuville tähkille. Muistan hämärästi kuinka kirkkaan keltaisilta ne olivat näyttäneet pimeydessä edellisenä yönä, kun syöksyin taivaalta kohti peltoa.
- Enkä osallistu enää yksinkään aluksemme pikkujouluihin. Lupaan kaiken varalta itselleni painautuessani huokaisten laudalleni odottamaan kyytiä pois Maasta.
tiistai 27. lokakuuta 2015
44. Sanansaattaja
44. Hän oli sillä tavalla hullu.
Jo pikkutyttönä Aino näki enkeleitä. Tuntikausia hän tuijotti tyhjää ilmaa edessään ja puhui kauniille enkeileilleen. Aino kertoi, että niillä oli ihmeelliset, kullanhohtoiset kasvot ja salaiset nimet. Aamuisin hän kertoi omituisesti hymyillen valkosilmäisestä naisesta, joka lauloi öisin muiden nukahdettua. Hän katseli maailmaa, jota kukaan meistä ei nähnyt.
Kolmantenatoista syntymäpäivänään Aino näki Paholaisen ensimmäistä kertaa. Itkien ja vapisten tyttö kertoi saaneensa Paholaiselta tehtävän. Hän oli oleva sanansaattaja Helvetin ja Taivaan välillä. Helvetin lieskojen ja punahehkuisten ahjojen loisteessa hän katselisi Taivaan kultaisena kimaltavaa porttia, tietäen ettei koskaan löytäisi tietä kumpaankaan valtakuntaan. Hänet oli tuomittu vaeltamaan ikuisesti hämärän maassa, valkeuden ja pimeyden rajalla.
Pienessä, kalpean vihreäksi maalatussa huoneessa, ikkunan rautaristikkoon takertuen Aino lauloi Helvetin sanomaa Taivaisiin ja rukoili enkeleitään vastaamaan.
Jo pikkutyttönä Aino näki enkeleitä. Tuntikausia hän tuijotti tyhjää ilmaa edessään ja puhui kauniille enkeileilleen. Aino kertoi, että niillä oli ihmeelliset, kullanhohtoiset kasvot ja salaiset nimet. Aamuisin hän kertoi omituisesti hymyillen valkosilmäisestä naisesta, joka lauloi öisin muiden nukahdettua. Hän katseli maailmaa, jota kukaan meistä ei nähnyt.
Kolmantenatoista syntymäpäivänään Aino näki Paholaisen ensimmäistä kertaa. Itkien ja vapisten tyttö kertoi saaneensa Paholaiselta tehtävän. Hän oli oleva sanansaattaja Helvetin ja Taivaan välillä. Helvetin lieskojen ja punahehkuisten ahjojen loisteessa hän katselisi Taivaan kultaisena kimaltavaa porttia, tietäen ettei koskaan löytäisi tietä kumpaankaan valtakuntaan. Hänet oli tuomittu vaeltamaan ikuisesti hämärän maassa, valkeuden ja pimeyden rajalla.
Pienessä, kalpean vihreäksi maalatussa huoneessa, ikkunan rautaristikkoon takertuen Aino lauloi Helvetin sanomaa Taivaisiin ja rukoili enkeleitään vastaamaan.
maanantai 26. lokakuuta 2015
43. Poika, joka vaikeni
43. Poika, joka yrittää olla hauska, kun kukaan ei naura hänen vitseilleen.
Lauri tuijotti nolona likaisen valkoista seinää ja toivoi hartaasti, että sohva armollisesti nielaisisi hänet. Rosamaria ja Kriti loivat toisiinsa paljon puhuvia katseita ja Tiia pyöritteli poissaolevasti toffeenväristä hiussuortuvaa sormensa ympäri. Mara, Jarkko ja Joona korottivat ääniään peittääkseen Laurin vitsailun aiheuttaman kiusallisen hiljaisuuden.
Suu aukeaa ja sieltä karkaa taas yksi epätoivoinen ja typerä letkautus. Lauri haluaisi hakata päätään olut- ja siideritölkkien peittämään sohvapöytään, mutta itsepäisesti yhä uudet typeryydet valahtavat ilmoille. Kainalot hikoavat ja hermostunut nauru pilaa vitsin lopullisesti. Kuusi paria silmiä tuijottaa lasittuneesti Laurin sosiaalisen aseman luhistumista. Kuin naulana arkkuun vapisevilta huulilta tipahtaa vitsi, joka saa kaikki läsnäolijat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Sillä hetkellä Lauri päättää, ettei avaa suutaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Todistajien läsnäollessa hiljaisuus lankeaa Lauri Ketosen maailmaan.
Lauri tuijotti nolona likaisen valkoista seinää ja toivoi hartaasti, että sohva armollisesti nielaisisi hänet. Rosamaria ja Kriti loivat toisiinsa paljon puhuvia katseita ja Tiia pyöritteli poissaolevasti toffeenväristä hiussuortuvaa sormensa ympäri. Mara, Jarkko ja Joona korottivat ääniään peittääkseen Laurin vitsailun aiheuttaman kiusallisen hiljaisuuden.
Suu aukeaa ja sieltä karkaa taas yksi epätoivoinen ja typerä letkautus. Lauri haluaisi hakata päätään olut- ja siideritölkkien peittämään sohvapöytään, mutta itsepäisesti yhä uudet typeryydet valahtavat ilmoille. Kainalot hikoavat ja hermostunut nauru pilaa vitsin lopullisesti. Kuusi paria silmiä tuijottaa lasittuneesti Laurin sosiaalisen aseman luhistumista. Kuin naulana arkkuun vapisevilta huulilta tipahtaa vitsi, joka saa kaikki läsnäolijat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Sillä hetkellä Lauri päättää, ettei avaa suutaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Todistajien läsnäollessa hiljaisuus lankeaa Lauri Ketosen maailmaan.
maanantai 19. lokakuuta 2015
42. Mielikuvituslemmikki
42. Esittelen pitkäaikaisen mielikuvitusystäväni.
Minulla oli mielikuvituslemmikki. Se oli Peppi-niminen kultainennoutaja. Nimellä ja rodulla saattoi olla jotain tekemistä koiran kanssa, joka mummillani oli ennen minun syntymääni. Olin kuullut Pepistä lukemattomia tarinoita ja minun mielessäni se oli lähes satuhahmo.
Mielikuvitukseni Peppi ja minä seikkailimme mitä ihmeellisimmissä paikoissa, jahtasimme rosvoja tai kävimme ihan vain lenkillä metsässä. Peppi asui toisinaan kylpyhuoneessa, koska kukaan muu ei nähnyt sitä. Kylpyhuoneessa tehtiin putkiremonttia eikä ovea saanut avata, joten kukaan ei voinut todistaa etteikö Peppi olisi ollut siellä.
Peppi oli mainio koira. Voisinkin katsoa kylpyhuoneeseen, josko Peppi haluaisi lähteä lenkille tai rosvojahtiin.
perjantai 16. lokakuuta 2015
41. Syksy on lopunajan väri
41. Puu yhden sen lehdistä näkökulmasta.
Koko pienen ikäni, kauniin, aurinkoisen kesän olen pitänyt kiinni Hänestä. Hän vahva ja komea, vakaa ja alati kasvava. Hän on minun isäni ja äitini, minun maailmani.
Me lähdemme, Hän jää. Ilma viilenee ja tuuli repii meitä luokseen. Tuuli on voima, joka lopulta syöksee meidät maahan. Minä olen jo kellanpunainen. Se on lopunajan väri.
Eräänä mustan kirpeänä yönä Hän kertoo, että minun on aika lähteä. Minun aikani kuolla.
Aamun valjetessa puristan oksaa viimeisillä voimillani. Tiedän, että pian otteeni lipeää ja tuuli iskee minut kosteaan maahan. Tiedän, että Hän suree meistä jokaista, sillä joka syksy on Hänen katsottava kuinka me lojumme kuolleina Hänen juurillaan.
- Hyvästi, rakkaimpani, hyvästi! Minä huudan kun tuuli tempaisee minut siniselle taivaalle. Minä ja sisareni tanssimme kuolemantanssin Hänen yllään.
Koko pienen ikäni, kauniin, aurinkoisen kesän olen pitänyt kiinni Hänestä. Hän vahva ja komea, vakaa ja alati kasvava. Hän on minun isäni ja äitini, minun maailmani.
Me lähdemme, Hän jää. Ilma viilenee ja tuuli repii meitä luokseen. Tuuli on voima, joka lopulta syöksee meidät maahan. Minä olen jo kellanpunainen. Se on lopunajan väri.
Eräänä mustan kirpeänä yönä Hän kertoo, että minun on aika lähteä. Minun aikani kuolla.
Aamun valjetessa puristan oksaa viimeisillä voimillani. Tiedän, että pian otteeni lipeää ja tuuli iskee minut kosteaan maahan. Tiedän, että Hän suree meistä jokaista, sillä joka syksy on Hänen katsottava kuinka me lojumme kuolleina Hänen juurillaan.
- Hyvästi, rakkaimpani, hyvästi! Minä huudan kun tuuli tempaisee minut siniselle taivaalle. Minä ja sisareni tanssimme kuolemantanssin Hänen yllään.
torstai 15. lokakuuta 2015
40. Koiranunta
40. Koirani viimeisin uni
Viime yönä näin unta, että Emäntäni oli hankkinut lemmikkisimpanssin ja antanut sille nimeksi Ollie. Minä olin mustasukkainen ja päätin muuttaa pois kotona. Otin mukaani Herra Vingun ja lähdin ulos. Nuuskin hetken pihan istutuksia ja mitä tekisin uudessa vapaassa elämässäni.
Illan hämärtyessä etsin tuttua koirapuistoa, mutta sen tilalla oli vain suuri kuoppa. Istuin kuopan laidalla ja pureskelin Herra Vinkua. Taivaalta satoi suuria pisaroita, jotka läiskähtelivät meluisasti maahan.
Yhtäkkiä näin Emännän, joka istui kuopan pohjalla itkemässä. Kuopan pohja alkoi täyttyä suurista vesipisaroista ja emännän kyyneleistä. Minä tiesin, että Emäntä olisi pian pulassa, joten jätin Herra Vingun oman onnensa nojaan ja syöksyin kohti kuopan pohjaa. Emäntä kohotti kasvonsa ja ojensi käsiään minua kohti. Pehmeät kädet upposivat turkkiini ja hellä suukko painettiin kuonolleni.
Silloin minä heräsin.
Viime yönä näin unta, että Emäntäni oli hankkinut lemmikkisimpanssin ja antanut sille nimeksi Ollie. Minä olin mustasukkainen ja päätin muuttaa pois kotona. Otin mukaani Herra Vingun ja lähdin ulos. Nuuskin hetken pihan istutuksia ja mitä tekisin uudessa vapaassa elämässäni.
Illan hämärtyessä etsin tuttua koirapuistoa, mutta sen tilalla oli vain suuri kuoppa. Istuin kuopan laidalla ja pureskelin Herra Vinkua. Taivaalta satoi suuria pisaroita, jotka läiskähtelivät meluisasti maahan.
Yhtäkkiä näin Emännän, joka istui kuopan pohjalla itkemässä. Kuopan pohja alkoi täyttyä suurista vesipisaroista ja emännän kyyneleistä. Minä tiesin, että Emäntä olisi pian pulassa, joten jätin Herra Vingun oman onnensa nojaan ja syöksyin kohti kuopan pohjaa. Emäntä kohotti kasvonsa ja ojensi käsiään minua kohti. Pehmeät kädet upposivat turkkiini ja hellä suukko painettiin kuonolleni.
Silloin minä heräsin.
torstai 8. lokakuuta 2015
39. Niin kuin mies
39. Suosikkielokuvakohtaukseni
Disneyn vuoden 1998 Mulan -piirroselokuvassa on kohtaus, joka aiheuttaa minussa vieläkin väristyksiä. Jossain vaiheessa elokuvaa on armeijan koulutusleirin keskellä olevan pylvään nokkaan amuttu nuoli. Se, joka pystyy hakemaan nuolen, painavat, liinoihin sidotut punnukset käsissään, on todellinen mies.
Niin kuin mies -kappaleen soidessa komentaja Li Shang sanoo Mulanille, ettei tästä koskaan tule miestä ja käskee häntä lähtemään. Pää painuksissa Mulan kääntyy lähteäkseen. Siitä alkaa lapsuuteni voimaantumiskokemus, hetki, jona Mulan tajuaa miten pylvään nokkaan pääsee kiipeämään punnusten avulla. Musiikki kasvaa ja Mulan ponnistelee kohti pylvään kärkeä. Voitokas aurinko nousee ja nuoli iskeytyy teltasta astuvan Li Shangin jalkoihin.
Mulanin ansiosta minä uskalsin pitää kiinni oikeudestani leikkiä hiekkalaatikolla vaikka isot pojat käskivät häipymään. Mulan valoi minuun uskoa yrittäessäni olla yhtä vahva, nopea ja rohkea kuin pojat väittivät olevansa. Mulan oli lapsuuteni sankari.
Disneyn vuoden 1998 Mulan -piirroselokuvassa on kohtaus, joka aiheuttaa minussa vieläkin väristyksiä. Jossain vaiheessa elokuvaa on armeijan koulutusleirin keskellä olevan pylvään nokkaan amuttu nuoli. Se, joka pystyy hakemaan nuolen, painavat, liinoihin sidotut punnukset käsissään, on todellinen mies.
Niin kuin mies -kappaleen soidessa komentaja Li Shang sanoo Mulanille, ettei tästä koskaan tule miestä ja käskee häntä lähtemään. Pää painuksissa Mulan kääntyy lähteäkseen. Siitä alkaa lapsuuteni voimaantumiskokemus, hetki, jona Mulan tajuaa miten pylvään nokkaan pääsee kiipeämään punnusten avulla. Musiikki kasvaa ja Mulan ponnistelee kohti pylvään kärkeä. Voitokas aurinko nousee ja nuoli iskeytyy teltasta astuvan Li Shangin jalkoihin.
Mulanin ansiosta minä uskalsin pitää kiinni oikeudestani leikkiä hiekkalaatikolla vaikka isot pojat käskivät häipymään. Mulan valoi minuun uskoa yrittäessäni olla yhtä vahva, nopea ja rohkea kuin pojat väittivät olevansa. Mulan oli lapsuuteni sankari.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
37. ja 38. Kaksi kertaa kymmenen
37. Kymmenen huonoa iskurepliikkiä.
1. Vanhempasi lienevät olleen simpukoita, kun olet tuollainen helmi (tai herkkuperse, mikäli iskijä on katsonut paljon Pasilaa).
2. Olen nekrofiili eli oletko hyvä esittämään kuollutta?
3. Jos kauneus olisi pala pekonia, niin sinä olisit koko emakko.
4. Näytät ihan tulevien lasteni yksinhuoltaja äidiltä.
5. Jos olisit hirvi, olisin hirveen ihastunut.
6. Tule meille, äiti on juuri siivonnut huoneeni.
7. Oletko ihan alunperin nainen?
8. Älä ihmettele, jos joku iso ja lihava mies tulee yöllä ja pistää sinut säkkiin. Toivoin sinua nimittäin joululahjaksi.
9. Hei, haluatko nimesi sukuhautaamme?
10. Ei minulla iso ole, mutta nuolen kuin Lassie.
Jos jokin edellä mainituista toimi:
38. Kymmenen kiertoilmaisua seksille.
1. Rakastella
2. Panna
3. Nussia
4. Köyriä
5. Bylsiä
6, Harrastaa sitä yhtäkin rakkauden asiaa
7. Koinia
8. Jörniä
9. Hässiä
10. Pökkiä
1. Vanhempasi lienevät olleen simpukoita, kun olet tuollainen helmi (tai herkkuperse, mikäli iskijä on katsonut paljon Pasilaa).
2. Olen nekrofiili eli oletko hyvä esittämään kuollutta?
3. Jos kauneus olisi pala pekonia, niin sinä olisit koko emakko.
4. Näytät ihan tulevien lasteni yksinhuoltaja äidiltä.
5. Jos olisit hirvi, olisin hirveen ihastunut.
6. Tule meille, äiti on juuri siivonnut huoneeni.
7. Oletko ihan alunperin nainen?
8. Älä ihmettele, jos joku iso ja lihava mies tulee yöllä ja pistää sinut säkkiin. Toivoin sinua nimittäin joululahjaksi.
9. Hei, haluatko nimesi sukuhautaamme?
10. Ei minulla iso ole, mutta nuolen kuin Lassie.
Jos jokin edellä mainituista toimi:
38. Kymmenen kiertoilmaisua seksille.
1. Rakastella
2. Panna
3. Nussia
4. Köyriä
5. Bylsiä
6, Harrastaa sitä yhtäkin rakkauden asiaa
7. Koinia
8. Jörniä
9. Hässiä
10. Pökkiä
lauantai 3. lokakuuta 2015
36. Lohikäärmepulla
36. Kerron tuntemattomalle perheeni rakkaasta perinteestä.
Mikkelinpäivänä meillä kotona oli tapana leipoa lohikäärmepullaa. Äiti teki suuren taikinan, josta kukin leipoja sai osansa. Siitä osasta sitten muotoiltiin oman maun mukaan lohikäärme, joka koristeltiin kuivatuilla hedelmillä ja manteleilla. Kuivattu aprikoosi kävi mainiosti kielestä, sokerikirsikoista sai leiskuvat silmät ja manteleista hienot harjakset. Äiti leipoi suurimman lohikäärmeen. Se oli meidän muiden pikkulohikäärmeiden emo ja siitä riitti syötävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Uunissa lohikäärmeet tietysti kasvoivat ja komistuivat. Minä istuin usein uuninluukun edessä ja jännitin sitä miltä oma lohikäärmeeni lopulta näyttäisi. Odotellessani keksin yleensä lohikäärmeelleni nimen ja mietin minkä nimisiä onnettomia prinsessoja se oli suihinsa syönyt.
Mikkelinpäivänä meillä kotona oli tapana leipoa lohikäärmepullaa. Äiti teki suuren taikinan, josta kukin leipoja sai osansa. Siitä osasta sitten muotoiltiin oman maun mukaan lohikäärme, joka koristeltiin kuivatuilla hedelmillä ja manteleilla. Kuivattu aprikoosi kävi mainiosti kielestä, sokerikirsikoista sai leiskuvat silmät ja manteleista hienot harjakset. Äiti leipoi suurimman lohikäärmeen. Se oli meidän muiden pikkulohikäärmeiden emo ja siitä riitti syötävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Uunissa lohikäärmeet tietysti kasvoivat ja komistuivat. Minä istuin usein uuninluukun edessä ja jännitin sitä miltä oma lohikäärmeeni lopulta näyttäisi. Odotellessani keksin yleensä lohikäärmeelleni nimen ja mietin minkä nimisiä onnettomia prinsessoja se oli suihinsa syönyt.
perjantai 2. lokakuuta 2015
34. ja 35. Ei koskaan joka päivä
34. ja 35. Kuvailen henkilön, jota en ole koskaan tavannut ja henkilön, jonka näen joka päivä.
Hänellä on paksu, pikimusta tukka, joka valuu kurittomina laineina vyötäisille. Hänen silmänsä ovat kalvaan siniset ja niiden katse on utuisen pehmeä ja etäinen. Kasvojen piirteet ovat melkein sumuiset, aivan kuin huurteisen lasin läpi nähdyt.
Hänen äänensä on ohut ja särkynyt, täynnä teräviä ja hauraita sirpaleita. Hän on hiljainen ja syrjään vetäytyvä, mutta suuttuessaan hän leimahtaa liekkiin. Ääni saa matalan, metallisen kaiun ja hento vartalo jännittyy kuin viritetty jousi. Hän on nuokkuva lilja, joka hetkessä hohtaa punahehkuista raivoa. Emmekä me koskaan tavanneet.
Hänellä on paksu, pikimusta tukka, joka valuu kurittomina laineina vyötäisille. Hänen silmänsä ovat kalvaan siniset ja niiden katse on utuisen pehmeä ja etäinen. Kasvojen piirteet ovat melkein sumuiset, aivan kuin huurteisen lasin läpi nähdyt.
Hänen äänensä on ohut ja särkynyt, täynnä teräviä ja hauraita sirpaleita. Hän on hiljainen ja syrjään vetäytyvä, mutta suuttuessaan hän leimahtaa liekkiin. Ääni saa matalan, metallisen kaiun ja hento vartalo jännittyy kuin viritetty jousi. Hän on nuokkuva lilja, joka hetkessä hohtaa punahehkuista raivoa. Emmekä me koskaan tavanneet.
* * *
Melkein tutumpi kuin oma peilikuva. Vahvat, ystävälliset kasvonpiirteet ja lämmin, matala ääni. Pehmeät ja vaaleat hiukset. Siniset silmät, joissa kimaltaa eksyneitä kultapisaroita. Leveä hymy ja valkoiset hampaat. Rakkaimmat kasvot maailmassa.
Varreltaan hän on hoikka ja jäntevä. Vahva olkavarsi ja leveä rintakehä muodostavat täydellisen leposijan päälleni. Sydämen tasaiset lyönnit tyynnyttävät minut. Hän on iloinen, lempeä ja rakastava. Hän tuoksuu turvalliselta ja hänen naurunsa on kauneinta ja hassuinta mitä tiedän. Rakkain ihminen maailmassa.
maanantai 28. syyskuuta 2015
33. Aukoton suunnitelma
33. Ensimmäinen vale, josta jäin kiinni.
Sen piti olla aukoton suunnitelma. Kiinni jääminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Rikollisen nerokas suunnitelmani oli kirjoittaa seinään isoveljeni nimi. Hykertelin tyytyväisenä toteuttaessani vuosisadan rikosta. Veljeni saisi syyt niskoilleen ilkivallasta ja minä olisin täydellinen, kiltti ja viaton tytär.
Kun tuherrus seinässä huomattiin, kielsin ehdottomasti olevani sen takana. Miksi minä muka olisin kirjoittanut veljeni nimen seinään? Äiti totesi, että pisteet hyvästä yrityksestä, mutta käsialani oli paljastanut minut. En vieläkään käsitä, miten äiti saattoi tunnistaa huterat, sinne tänne kaatuilevat kirjaimet minun käsialakseni. Miten niin muka koululaisella on selkeämpi käsiala kuin kolme vuotta nuoremmalla päiväkotilaisella?
Oletettavasti tuo ei ole ensimmäinen vale, josta jäin kiinni, mutta aikaisemmat tapaukset olen armollisesti unohtanut ja jättänyt vanhempieni muisteltaviksi. Esimerkiksi olin ihan pienenä väittänyt, silmät pyöreinä ja viattomina, äidin äitienpäivälahjaksi saamia, Anttilasta ostettuja, tyynyjä minun tekemikseni. Äiti olisi varmasti uskonut minua, mutta velipoika meni paljastamaan ovelan juoneni.
Sen piti olla aukoton suunnitelma. Kiinni jääminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Rikollisen nerokas suunnitelmani oli kirjoittaa seinään isoveljeni nimi. Hykertelin tyytyväisenä toteuttaessani vuosisadan rikosta. Veljeni saisi syyt niskoilleen ilkivallasta ja minä olisin täydellinen, kiltti ja viaton tytär.
Kun tuherrus seinässä huomattiin, kielsin ehdottomasti olevani sen takana. Miksi minä muka olisin kirjoittanut veljeni nimen seinään? Äiti totesi, että pisteet hyvästä yrityksestä, mutta käsialani oli paljastanut minut. En vieläkään käsitä, miten äiti saattoi tunnistaa huterat, sinne tänne kaatuilevat kirjaimet minun käsialakseni. Miten niin muka koululaisella on selkeämpi käsiala kuin kolme vuotta nuoremmalla päiväkotilaisella?
Oletettavasti tuo ei ole ensimmäinen vale, josta jäin kiinni, mutta aikaisemmat tapaukset olen armollisesti unohtanut ja jättänyt vanhempieni muisteltaviksi. Esimerkiksi olin ihan pienenä väittänyt, silmät pyöreinä ja viattomina, äidin äitienpäivälahjaksi saamia, Anttilasta ostettuja, tyynyjä minun tekemikseni. Äiti olisi varmasti uskonut minua, mutta velipoika meni paljastamaan ovelan juoneni.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
32. Kukkopilli
32. Valitsen tavallisen esineen, teen siitä jonkun pakkomielteen ja kirjoitan tarinan.
Vikbackan kartanon pihalle oli kokoontunut pieni seurue saattamaan matkaan vapaaherran veljeä ja tämän perhettä. Gustava ja Carl seisoivat ajopihalla hiukan sivussa vanhemmista, jotka vaihtoivat vielä viimeisiä toivotuksia ja lupauksia visiiteistä. Gustava takertui Carlin hihaan.
Vikbackan kartanon pihalle oli kokoontunut pieni seurue saattamaan matkaan vapaaherran veljeä ja tämän perhettä. Gustava ja Carl seisoivat ajopihalla hiukan sivussa vanhemmista, jotka vaihtoivat vielä viimeisiä toivotuksia ja lupauksia visiiteistä. Gustava takertui Carlin hihaan.
- Carl ei saa lähteä. Tyttö mutisi jääräpäisesti ja nieleskeli kyyneleitä. Carl nosti pikkutytön syliinsä ja kaivoi taskustaan pienen, punaiset kukkopillin.
- Tämä on sinulle, Tava. Soitat sitä niin kuin minä opetin. Kun minä tulen takaisin me leikimme taas kaikkea hauskaa. Carl lupasi ja pyyhki Gustavan märät posket hihaansa. - Älä itke, hupsu tyttö. Hän naurahti vielä ja laski tytön kartanon rappusille.
- Minä menen vielä naimisiin Carl-serkun kanssa. Gustava ilmoitti tyytyväisesti hymyillen ja puhalsi uuteen kukkopilliinsä. Aikuiset purskahtivat nauruun.
- Vai niinkö meinaat? Mitäs siitä sanot, Carl-poikaseni? August-setä myhäili ja pörrötti Carlin tukkaa. Poika irvisti paljonpuhuvasti ja näytti vielä kieltään Gustavalle noustessaan vaunuihin, mutta vilkutti kuitenkin leveästi hymyillen tälle vaunujen kaartaessa tammikujalle.
Kukkopillin kimeät sävelet soivat kuulaassa syysaamussa, Gustavan katsellessa tyhjää tammikujaa. Hänen oli jo nyt ikävä Carl-serkkua, joka keksi kaikki parhaat leikit ja soitti iloisia marsseja kukkopillillään.
Siitä päivästä lähtien pikkuinen Tava-neiti kantoi punaista kukkopilliä mukanaan kaikkialle. Hän soitti sitä ja odotti kesää, jona Carl-serkku palaisi. Kesä toisensa jälkeen Gustava odotti häntä. Vuosi vuodelta toivo hiipui ja jäljelle jäi vain ontto kaipaus.
- Hyvänen aika, Tava-rakas! Vieläkö sinä kannat tuota kapistusta mukanasi? Vapaaherratar Hjärne huokasi nähdessään punaisen kukkopillin tyttärensä käsityöpussissa. Gustava nyökkäsi välttelevästi ja työnsi kukkopillin pois näkyviltä koruompeleensa kätköihin.
Vapaaherratar Sofia Hjärne istui salongin keltaisella sohvalla. Hän hypisteli hermostuneesti shaalinsa kulmaa ja katsoi miestään, joka seisoi ikkunan ääressä katsomassa taivaalle. Vapaaherratar huokasi väristen ja avasi suunsa.
- Hjärne, minä pelkään, että Tava on hieman omituinen. Hän kuljettaa mukanaan kukkopilliä ja soittelee sitä yksinään puutarhassa. Omituista puuhaa. Tava astuu seurapiireihin syksyllä. Tietäähän Hjärne mitä se tarkoittaa? Tavan pitää saada itselleen mies. Eikä yksikään mies tahdo vaivoikseen hullua tyttöä, olkoon kuinka sievä tai hyväsukuinen tahansa.
- Vaimo-rakas, Tavalla on sellaiset myötäjäiset, että hän pääsee aivan varmasti jonkin velkaisen kartanon armoksi. Oli hän sitten miten omituinen tahansa.
Gustava istui avoimen ikkunan alla kuuntelemassa vanhempiensa puhetta. Maman saisi pian vapöörejä ja Papa puhui Gustavasta kuin kauppatavarasta. Tytön kapeat sormet hyväilivät hellästi kukkopillin punaisia kylkiä ja harmaat silmät katsoivat sinistä taivasta, joka kaartui liian korkealla kartanon puiston yllä.
- Sanohan Kukkoseni, tapaanko minä viimeinkin Carl-serkun, kun sesonki alkaa? Gustava kysyi hiljaa kukoltaan. Tuulenhenkäys puhalsi siitä hennon sävelen, joka tuntui sanovat "pian, rakkaani, pian". Gustava suuteli kukkopillin halkellutta maalia ja nousi pehmeältä nurmelta.
- Tante Sofia, onko Gustava-serkku kotona?
- Hän on varmaankin huvimajalla. Minä pyydän noutamaan hänet.
- Tante ei suotta vaivaudu, minä muistan kyllä tien huvimajalle ja katselisin mielelläni hetken puutarhaa. Nuori paroni Carl hymyili ja suukotti tätinsä tarjoamaa pyörää poskea.
Ohuet sävelet kantautuivat huvimajalta. Carl tunnisti äänen heti. Se soi muistona lapsuuden kesistä. Hetken syksyinen viileys muuttui heinäkuun paahteeksi ja muuttolinnut kisaileviksi pääskysiksi. Tuttu nimi irtautui huulilta kuin vahingossa ja sydän hakkasi pysähtyneessä hetkessä. Hitaasti pehmeiden, ruskeiden kiharoiden peittämä pää kääntyy. Kampauksesta karanneet suortuvat kehystävät siroja, kalpeita kasvoja. Tuttu ja tuntematon samoissa kasvoissa. Iloisesta lapsuuden leikkitoverista oli kasvanut kaunis neito. Harmaat silmät katsoivat suoraan nuoren miehen sydämeen. Sydämeen, joka ei ollut tiennyt, että sen kumppani oli unohtunut tänne; lapsuuden kesään.
Punainen kukkopilli irtautui soittajansa kädestä. Valittaen se särkyi huvimajan lattialle.
- Carl? Gustavan ääni oli kauneinta mitä nuori paroni oli koskaan kuullut. Pehmeä ja hento, kuin valo joka heijastuu kellon kuvusta ja poukkoilee ympäri huonetta. Se oli Carlin unten ääni, kaunis ja ihmeellinen.
- Minä tulin takaisin. Carl kuiskasi ja kumartui poimimaan kukkopillin sirpaleet lattialta ja laski ne hellästi Gustavan syliin. - Ehkä tämän saa vielä korjattua. Hän hymyili ja pyyhki varovasti yksinäisen kyyneleen tytön poskelta.
- Sen oli aika särkyä. Se toi sinut takaisin. Nyt sen työ on tehty.
- Minä menen vielä naimisiin Carl-serkun kanssa. Gustava ilmoitti tyytyväisesti hymyillen ja puhalsi uuteen kukkopilliinsä. Aikuiset purskahtivat nauruun.
- Vai niinkö meinaat? Mitäs siitä sanot, Carl-poikaseni? August-setä myhäili ja pörrötti Carlin tukkaa. Poika irvisti paljonpuhuvasti ja näytti vielä kieltään Gustavalle noustessaan vaunuihin, mutta vilkutti kuitenkin leveästi hymyillen tälle vaunujen kaartaessa tammikujalle.
Kukkopillin kimeät sävelet soivat kuulaassa syysaamussa, Gustavan katsellessa tyhjää tammikujaa. Hänen oli jo nyt ikävä Carl-serkkua, joka keksi kaikki parhaat leikit ja soitti iloisia marsseja kukkopillillään.
Siitä päivästä lähtien pikkuinen Tava-neiti kantoi punaista kukkopilliä mukanaan kaikkialle. Hän soitti sitä ja odotti kesää, jona Carl-serkku palaisi. Kesä toisensa jälkeen Gustava odotti häntä. Vuosi vuodelta toivo hiipui ja jäljelle jäi vain ontto kaipaus.
- Hyvänen aika, Tava-rakas! Vieläkö sinä kannat tuota kapistusta mukanasi? Vapaaherratar Hjärne huokasi nähdessään punaisen kukkopillin tyttärensä käsityöpussissa. Gustava nyökkäsi välttelevästi ja työnsi kukkopillin pois näkyviltä koruompeleensa kätköihin.
Vapaaherratar Sofia Hjärne istui salongin keltaisella sohvalla. Hän hypisteli hermostuneesti shaalinsa kulmaa ja katsoi miestään, joka seisoi ikkunan ääressä katsomassa taivaalle. Vapaaherratar huokasi väristen ja avasi suunsa.
- Hjärne, minä pelkään, että Tava on hieman omituinen. Hän kuljettaa mukanaan kukkopilliä ja soittelee sitä yksinään puutarhassa. Omituista puuhaa. Tava astuu seurapiireihin syksyllä. Tietäähän Hjärne mitä se tarkoittaa? Tavan pitää saada itselleen mies. Eikä yksikään mies tahdo vaivoikseen hullua tyttöä, olkoon kuinka sievä tai hyväsukuinen tahansa.
- Vaimo-rakas, Tavalla on sellaiset myötäjäiset, että hän pääsee aivan varmasti jonkin velkaisen kartanon armoksi. Oli hän sitten miten omituinen tahansa.
Gustava istui avoimen ikkunan alla kuuntelemassa vanhempiensa puhetta. Maman saisi pian vapöörejä ja Papa puhui Gustavasta kuin kauppatavarasta. Tytön kapeat sormet hyväilivät hellästi kukkopillin punaisia kylkiä ja harmaat silmät katsoivat sinistä taivasta, joka kaartui liian korkealla kartanon puiston yllä.
- Sanohan Kukkoseni, tapaanko minä viimeinkin Carl-serkun, kun sesonki alkaa? Gustava kysyi hiljaa kukoltaan. Tuulenhenkäys puhalsi siitä hennon sävelen, joka tuntui sanovat "pian, rakkaani, pian". Gustava suuteli kukkopillin halkellutta maalia ja nousi pehmeältä nurmelta.
- Tante Sofia, onko Gustava-serkku kotona?
- Hän on varmaankin huvimajalla. Minä pyydän noutamaan hänet.
- Tante ei suotta vaivaudu, minä muistan kyllä tien huvimajalle ja katselisin mielelläni hetken puutarhaa. Nuori paroni Carl hymyili ja suukotti tätinsä tarjoamaa pyörää poskea.
Ohuet sävelet kantautuivat huvimajalta. Carl tunnisti äänen heti. Se soi muistona lapsuuden kesistä. Hetken syksyinen viileys muuttui heinäkuun paahteeksi ja muuttolinnut kisaileviksi pääskysiksi. Tuttu nimi irtautui huulilta kuin vahingossa ja sydän hakkasi pysähtyneessä hetkessä. Hitaasti pehmeiden, ruskeiden kiharoiden peittämä pää kääntyy. Kampauksesta karanneet suortuvat kehystävät siroja, kalpeita kasvoja. Tuttu ja tuntematon samoissa kasvoissa. Iloisesta lapsuuden leikkitoverista oli kasvanut kaunis neito. Harmaat silmät katsoivat suoraan nuoren miehen sydämeen. Sydämeen, joka ei ollut tiennyt, että sen kumppani oli unohtunut tänne; lapsuuden kesään.
Punainen kukkopilli irtautui soittajansa kädestä. Valittaen se särkyi huvimajan lattialle.
- Carl? Gustavan ääni oli kauneinta mitä nuori paroni oli koskaan kuullut. Pehmeä ja hento, kuin valo joka heijastuu kellon kuvusta ja poukkoilee ympäri huonetta. Se oli Carlin unten ääni, kaunis ja ihmeellinen.
- Minä tulin takaisin. Carl kuiskasi ja kumartui poimimaan kukkopillin sirpaleet lattialta ja laski ne hellästi Gustavan syliin. - Ehkä tämän saa vielä korjattua. Hän hymyili ja pyyhki varovasti yksinäisen kyyneleen tytön poskelta.
- Sen oli aika särkyä. Se toi sinut takaisin. Nyt sen työ on tehty.
lauantai 19. syyskuuta 2015
31. Käärepaperi
31. Hänen salainen pakkomielteensä.
Hän keräilee pakkomielteisesti karamellien käärepapereita. Hänen kirjahyllynsä ovat täynnä kansioita, joiden lehdille on liimattu tuhansia ja taas tuhansia karkkipapereita, kaikkilta maailmasta. Jokainen käärepaperi on huolella numeroitu ja luetteloitu.
Hän kantaa aina mukanaan peltirasiaa uusia löytöjä varten. Sen kanteen on kuvattu Kiss-Kiss -karkeista tutut kissanpennut. Hän sai sen pikkutyttönä isältään. Siihen he yhdessä tallettivat hänen kokoelmansa ensimmäiset käärepaperit.
Varsinaiseen kokoelmaan hyväksytään vain virheettömässä kunnossa olevat karamellien kääreet, mutta hän ei koskaan heitä viallisia pois. Niillä hän paperoi hitaasti huoneistonsa seiniä. Makuuhuone on jo valmis, samoin puolet eteisestä. Moni asia hänen elämästään on kadonnut, mutta käärepaperit eivät lopu koskaan. Niitä on aina lisää.
Hän keräilee pakkomielteisesti karamellien käärepapereita. Hänen kirjahyllynsä ovat täynnä kansioita, joiden lehdille on liimattu tuhansia ja taas tuhansia karkkipapereita, kaikkilta maailmasta. Jokainen käärepaperi on huolella numeroitu ja luetteloitu.
Hän kantaa aina mukanaan peltirasiaa uusia löytöjä varten. Sen kanteen on kuvattu Kiss-Kiss -karkeista tutut kissanpennut. Hän sai sen pikkutyttönä isältään. Siihen he yhdessä tallettivat hänen kokoelmansa ensimmäiset käärepaperit.
Varsinaiseen kokoelmaan hyväksytään vain virheettömässä kunnossa olevat karamellien kääreet, mutta hän ei koskaan heitä viallisia pois. Niillä hän paperoi hitaasti huoneistonsa seiniä. Makuuhuone on jo valmis, samoin puolet eteisestä. Moni asia hänen elämästään on kadonnut, mutta käärepaperit eivät lopu koskaan. Niitä on aina lisää.
tiistai 15. syyskuuta 2015
30. Takapenkillä
30. Ikimuistoisin kokemukseni auton takapenkillä.
Oli sateinen, harmaa päivä. Minä olin ehkä kahdeksan vanha ja olimme matkalla mummolaan. Minä istuin takapenkillä veljeni kanssa. Jostain, jo aikoja sitten unohtuneesta syystä, olin varma, että kuolisin pian.
Tuijotin auton ikkunaan takertuneita vesipisaroita ja odotin kuolemaa. Minä hetkenä hyvänsä, minä ajattelin. Jätin mielessäni hyvästejä kaikille ympärilläni. Nieleskelin kyyneleitä ja katsoin isäni rakasta profiilia, tuttuja, vakaita käsiä ratilla ja toivoin, että hän pelastaisi minut. Katsoin isoveljeäni. Hän oli nukahtanut. Olin siitä iloinen, sillä en halunnut hänen luulevan minua itkupilliksi.
Hiljaiset, sateen pieksemät metsät liukuivat ohi tumman harmaana massana. Koko luonto itki minun lähestyvää kuolemaani.
Oli sateinen, harmaa päivä. Minä olin ehkä kahdeksan vanha ja olimme matkalla mummolaan. Minä istuin takapenkillä veljeni kanssa. Jostain, jo aikoja sitten unohtuneesta syystä, olin varma, että kuolisin pian.
Tuijotin auton ikkunaan takertuneita vesipisaroita ja odotin kuolemaa. Minä hetkenä hyvänsä, minä ajattelin. Jätin mielessäni hyvästejä kaikille ympärilläni. Nieleskelin kyyneleitä ja katsoin isäni rakasta profiilia, tuttuja, vakaita käsiä ratilla ja toivoin, että hän pelastaisi minut. Katsoin isoveljeäni. Hän oli nukahtanut. Olin siitä iloinen, sillä en halunnut hänen luulevan minua itkupilliksi.
Hiljaiset, sateen pieksemät metsät liukuivat ohi tumman harmaana massana. Koko luonto itki minun lähestyvää kuolemaani.
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
29. Painajaisia
29. Pahin painajainen, jonka muistan.
Vaellan kesähuvilassamme huoneesta toiseen. On kuuma ja hiljainen päivä. Mehiläiset surisevat vadelmapensaissa lastenkamarin ikkunan alla ja lattialankut narisevat paljaiden jalkojeni alla.
Äiti istuu ikkunan ääressä siinä huoneessa, jonka nurkassa seisoo suuri, ruskea kaakeliuuni. Hänellä on sylissään sininen, kangaskantinen kirja. Kysyn missä isäni ja veljeni ovat. Äiti purskahtaa itkuun ja kertoo, että he ovat kuolleet nälkään pelastaakseen äidin ja minut.
Äiti nousee ja tulee luokseni. Hän avaa sinisen kirjan ja näyttää kuivunutta suolenpätkää sen välissä.
On pilkkopimeä talvi-ilta. Juoksen kotiin koululta. Kotimme on muuttunut pieneksi hirsimökiksi, joka seisoo keskellä jäätikköä. Tuuli puhaltaa aavemaisia lumipyörteitä editseni. Olen melkein mökin edessä, kun huomaan sen edustalla tumman hahmon. Jäisellä pihamaalla on puupölkyistä koottu penkki, jonka päällä istuu joku. Lamauttava kauhu hiipii jäseniini. Musta huppu peittää olennon kasvot ja pelkään kuollakseni, että se aikoo katsoa minuun.
Mökin valaistu ikkuna on kuin lyhty, joka kimaltaa pimeydessä. Näen kuinka sisällä äitini paistaa iloisesti hymyillen lettuja. Haluan huutaa apua, haluan, että äiti tulee hakemaan minut pimeydestä, mutta en uskalla päästää ääntäkään. Jos seison aivan hiljaa, ehkä olento penkillä ei huomaa minua. Toivoni on turhaa. Näen kuinka olento alkaa hitaasti kääntää päätään. Kun näen hopeisena hohtavat humanoidin kasvot, herään täristen ja henkeäni haukkoen pimeään talviyöhön.
Olen kylässä äitini luona. Istumme syömässä aamiaista. Pöydällä on punainen liina. Äiti istuu minua vastapäätä isäpuoleni kanssa. Koetan kertoa heille, että talossa asuu demoni, joka on varastanut äitini kasvot. Juuri sillä hetkellä keittiön ovelle ilmestyy äitini kaamea ja vääristynyt kuvajainen. Demoni. Sokea kauhu vie ääneni. Kurotan käteni kohti äitiäni ja ravistelen häntä äänettömästi kirkuen. Äitini kääntyy katsomaan demonia levollisesti hymyillen.
- Kyllä minä hänet tunnen. Äitini sanoo.
Herättyäni soitan heti äidilleni ja kysyn onko hän kunnossa. En usko itsekään kuinka helpottavalta hänen äänensä kuuleminen tuntuu.
Vaellan kesähuvilassamme huoneesta toiseen. On kuuma ja hiljainen päivä. Mehiläiset surisevat vadelmapensaissa lastenkamarin ikkunan alla ja lattialankut narisevat paljaiden jalkojeni alla.
Äiti istuu ikkunan ääressä siinä huoneessa, jonka nurkassa seisoo suuri, ruskea kaakeliuuni. Hänellä on sylissään sininen, kangaskantinen kirja. Kysyn missä isäni ja veljeni ovat. Äiti purskahtaa itkuun ja kertoo, että he ovat kuolleet nälkään pelastaakseen äidin ja minut.
Äiti nousee ja tulee luokseni. Hän avaa sinisen kirjan ja näyttää kuivunutta suolenpätkää sen välissä.
* * *
On pilkkopimeä talvi-ilta. Juoksen kotiin koululta. Kotimme on muuttunut pieneksi hirsimökiksi, joka seisoo keskellä jäätikköä. Tuuli puhaltaa aavemaisia lumipyörteitä editseni. Olen melkein mökin edessä, kun huomaan sen edustalla tumman hahmon. Jäisellä pihamaalla on puupölkyistä koottu penkki, jonka päällä istuu joku. Lamauttava kauhu hiipii jäseniini. Musta huppu peittää olennon kasvot ja pelkään kuollakseni, että se aikoo katsoa minuun.
Mökin valaistu ikkuna on kuin lyhty, joka kimaltaa pimeydessä. Näen kuinka sisällä äitini paistaa iloisesti hymyillen lettuja. Haluan huutaa apua, haluan, että äiti tulee hakemaan minut pimeydestä, mutta en uskalla päästää ääntäkään. Jos seison aivan hiljaa, ehkä olento penkillä ei huomaa minua. Toivoni on turhaa. Näen kuinka olento alkaa hitaasti kääntää päätään. Kun näen hopeisena hohtavat humanoidin kasvot, herään täristen ja henkeäni haukkoen pimeään talviyöhön.
* * *
Olen kylässä äitini luona. Istumme syömässä aamiaista. Pöydällä on punainen liina. Äiti istuu minua vastapäätä isäpuoleni kanssa. Koetan kertoa heille, että talossa asuu demoni, joka on varastanut äitini kasvot. Juuri sillä hetkellä keittiön ovelle ilmestyy äitini kaamea ja vääristynyt kuvajainen. Demoni. Sokea kauhu vie ääneni. Kurotan käteni kohti äitiäni ja ravistelen häntä äänettömästi kirkuen. Äitini kääntyy katsomaan demonia levollisesti hymyillen.
- Kyllä minä hänet tunnen. Äitini sanoo.
Herättyäni soitan heti äidilleni ja kysyn onko hän kunnossa. En usko itsekään kuinka helpottavalta hänen äänensä kuuleminen tuntuu.
perjantai 11. syyskuuta 2015
28. Salaman iskemä
28. Joutua salaman iskemäksi
Elämäni suurin seikkailu alkoi iltana, jona salama iski minuun.
Sokaisevassa valossa kiljuivat sadat kuolevat olennot. Valoa seurasi kipu, jonka kuvailemiseen olen etsinyt sanoja vuosia. Kipu oli kuin jatkuvasti särkyvä lasi, jonka läpi minun oli käveltävä. Verinen, kylmä ja kiiltävä. Hauras, loputon ja viiltävä.
Lepäsin maailmankaikkeuden vihreimmällä ruoholla kivun hitaasti hellittäessä. Odotin laulavassa hiljaisuudessa vuosia ja yhden sekunnin. Löysin itseni maailmasta, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Ääretön aika-avaruus käsieni ulottuvilla. Yksinäinen vihreä kuu, jolta aloittaisin matkani. Näkisin miljardien galaksien loputtomat auringot. Näkisin planeetat ja kuut asukkaineen. Kuulisin jokaisen laulun, joka on laulettu näiden taivaiden alla.
Elämäni suurin seikkailu alkoi iltana, jona salama iski minuun.
Sokaisevassa valossa kiljuivat sadat kuolevat olennot. Valoa seurasi kipu, jonka kuvailemiseen olen etsinyt sanoja vuosia. Kipu oli kuin jatkuvasti särkyvä lasi, jonka läpi minun oli käveltävä. Verinen, kylmä ja kiiltävä. Hauras, loputon ja viiltävä.
Lepäsin maailmankaikkeuden vihreimmällä ruoholla kivun hitaasti hellittäessä. Odotin laulavassa hiljaisuudessa vuosia ja yhden sekunnin. Löysin itseni maailmasta, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Ääretön aika-avaruus käsieni ulottuvilla. Yksinäinen vihreä kuu, jolta aloittaisin matkani. Näkisin miljardien galaksien loputtomat auringot. Näkisin planeetat ja kuut asukkaineen. Kuulisin jokaisen laulun, joka on laulettu näiden taivaiden alla.
tiistai 8. syyskuuta 2015
27. Eka kerta
27. Ensimmäinen kerta, kun harrastin seksiä.
Olin 16-vuotias, rakastunut ja onnellinen. Oli juhannus. Maaseutu oli kaunis ja me ahtauduimme kerrossängyn yläpunkkaan. Sitä päähänpistoa en ymmärrä vieläkään.
Kaikki teki kipeää, mutta en ole koskaan katunut sitä yötä.
Seuraavana päivänä annoin pojalle kultaisen korvarenkaani, jonka pyysin palauttamaan hääpäivänämme. Parin vuoden päästä, kirpeänä pakkaspäivänä, sain korvakoruni takaisin erään toisen kultaisen renkaan kera.
Olin 16-vuotias, rakastunut ja onnellinen. Oli juhannus. Maaseutu oli kaunis ja me ahtauduimme kerrossängyn yläpunkkaan. Sitä päähänpistoa en ymmärrä vieläkään.
Kaikki teki kipeää, mutta en ole koskaan katunut sitä yötä.
Seuraavana päivänä annoin pojalle kultaisen korvarenkaani, jonka pyysin palauttamaan hääpäivänämme. Parin vuoden päästä, kirpeänä pakkaspäivänä, sain korvakoruni takaisin erään toisen kultaisen renkaan kera.
lauantai 5. syyskuuta 2015
26. Dorothy
26. Toto, jos me emme ole enää Kansasissa, niin missä me olemme?
Ympärillä oli hämärää ja hiljaista. Toto nuuski äänettömästi ilmaa samalla, kun Dorothy tunnusteli maata allaan. Se tuntui ruoholta, kostealta ja pehmeältä. Ilma tuoksui vanilijalta, vanhoilta kirjoilta ja joltakin tuntemattomalta, mutta makealta. Vaimea rasahdus heidän takaansa rikkoi tuoksun.
- Huhuu? Onko siellä joku? Dorothy huhuili varjoihin.
- Shh. Shh, kultaseni. Hyssyttelivät suurilehtiset puut. Ilma niiden ympärillä oli sinervää ja tuntui hyräilevän sävelmää, jonka Dorothy oli aikaa sitten unohtanut. Hitaasti tyttö ponnisti jaloilleen ja ravisteli ruohonkorsia helmastaan. Puut huojuivat hiljaa keinuen, vaikka ilma oli aukiolla oli tyyni.
Dorothyn suusta karkasi lyhyt kiljahdus, kun varjoista pomppi esiin valkoinen kaniini. Toto murisi epäilevästi kanille, joka vilkaisi tyttöä kuin ohimennen. Se kaivoi taskustaan kellon ja tarkasteli sitä mutisten samalla jotakin. Kani nosti katseensa ja tuijotti Dorothya pää kallellaan.
- Mistä teitä tyttöjä aina ilmestyykin? No jaa, väliäkös sillä. Mennäänpä sitten. Teekutsut odottavat.
Ympärillä oli hämärää ja hiljaista. Toto nuuski äänettömästi ilmaa samalla, kun Dorothy tunnusteli maata allaan. Se tuntui ruoholta, kostealta ja pehmeältä. Ilma tuoksui vanilijalta, vanhoilta kirjoilta ja joltakin tuntemattomalta, mutta makealta. Vaimea rasahdus heidän takaansa rikkoi tuoksun.
- Huhuu? Onko siellä joku? Dorothy huhuili varjoihin.
- Shh. Shh, kultaseni. Hyssyttelivät suurilehtiset puut. Ilma niiden ympärillä oli sinervää ja tuntui hyräilevän sävelmää, jonka Dorothy oli aikaa sitten unohtanut. Hitaasti tyttö ponnisti jaloilleen ja ravisteli ruohonkorsia helmastaan. Puut huojuivat hiljaa keinuen, vaikka ilma oli aukiolla oli tyyni.
Dorothyn suusta karkasi lyhyt kiljahdus, kun varjoista pomppi esiin valkoinen kaniini. Toto murisi epäilevästi kanille, joka vilkaisi tyttöä kuin ohimennen. Se kaivoi taskustaan kellon ja tarkasteli sitä mutisten samalla jotakin. Kani nosti katseensa ja tuijotti Dorothya pää kallellaan.
- Mistä teitä tyttöjä aina ilmestyykin? No jaa, väliäkös sillä. Mennäänpä sitten. Teekutsut odottavat.
perjantai 4. syyskuuta 2015
25. Rouva Stranden
25. Googletin nimeni ja kirjoitin lähimmäksi osuvasta hakutuloksesta, joka ei kuitenkaan koskenut minua.
Ella-Lovise Stranden (Olsen), syntynyt 26. huhtikuuta 1898, kuolinaika ja -paikka: tuntematon. Ella-Lovise oli ilmeisesti Ole-Kristian Eriksenin ja Henra Eriksenin os. Johannsenin ainoa lapsi. Hän meni naimisiin Karl Strandenin kanssa ja he saivat pojan, Kjellin.
Yritin löytää lisää tietoa Ella-Lovisesta tai hänen pojastaan, mutta jäljet loppuivat lyhyeen. Kaikkien lähisukulaisten tiedot olivat epämääräisiä, eikä yhtään paikannimeä noussut esiin. Oletan kuitenkin Ella-Lovisen olleen norjalainen.
Yritin löytää lisää tietoa Ella-Lovisesta tai hänen pojastaan, mutta jäljet loppuivat lyhyeen. Kaikkien lähisukulaisten tiedot olivat epämääräisiä, eikä yhtään paikannimeä noussut esiin. Oletan kuitenkin Ella-Lovisen olleen norjalainen.
Sukupuut ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Alan luultavasti harrastaa sukututkimusta viimeistään keski-iässä. Selailin vain vähän aikaa sitten jonkun etäisen sukulaisen isäni äidin suvusta tekemää tutkimusta. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi siihen, että minun ja veljeni äidiksi oli merkitty nainen, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan. Tutkimusta oli hauska silmäillä, mutta suhtauduin suurella epäilyksellä kaikkeen siinä esitettyyn. Jos meidät, varsin elävät sisarukset, oli merkitty olemattoman naisen lapsiksi, niin mitä olikaan tehty aikaa sitten kuolleiden tiedoilla?
Jäin miettimään rouva Strandenia. Millainen hänen elämänsä oli? Miltä hän näytti? Mistä kirjoista hän piti tai mitä hän ajatteli iltaisin? Olisikohan Ella-Lovise voinut arvata, että jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa toinen rouva Ella Stranden löytäisi hänen nimensä ja kysyisi kaikki nämä kysymykset ja enemmänkin? Ehkä hän tiesi, että näin kävisi ja saan huomenna kirjeen Strandeneilta. Kirjeen, jota on säilytetty vuosikymmeniä ja annettu eteenpäin, jotta se tänä vuonna voitaisiin lopultakin postittaa minulle. Kirjeessä Ella-Lovise kertoo elämästään, siitä kuinka hän tapasi Karlin ja millaisia kolttosia Kjell teki pienenä. Minä saan vastaukset kaikkiin kysymyksiini ja hetken me kaksi Ellaa olemme kirjeenvaihdossa ajan ylitse.
tiistai 1. syyskuuta 2015
24. Lumipallo, joka ei kestänyt enää
24. Olen luuseri, joka on asunut kahdestaan kissan kanssa jo kauan. Eräänä päivänä kissani ei kestä enää ja alkaa puhua. Mitä se sanoo?
Lumipallo katsoi minua tiukasti ja avasi suunsa.
- Nyt tämä naurettava pelleily saa loppua! Minäkin tarvitsen joskus omaa aikaa. Nyt sinä menet ja hyväksyt sen Jarkon kahvikutsun, laitat päällesi sinisen paidan ja alat elää. Minä en kestä katsella tällaista loputonta venkoilua enää hetkeäkään. Sinua pelottaa, mutta se ei ole mikään syy silittää minua karvattomaksi. Hulluksihan tässä tulee. Ja sinä vielä ihmettelet minkä takia raavin sohvan riekaileiksi. Vähemmästäkin.
Tuijotimme toisiamme pitkään, Lumipallo ja minä. Minä räpäytin silmiäni ensimmäisenä. Hyväksyin Jarkon kutsun, puin ylleni sinisen paidan ja katsoin suurta, valkoista kissaa, joka loikoi raavitulla sohvalla. Tästä minun elämäni alkaisi.
- Tuo kalaa tullessasi. Lumipallo naukaisi ja upotti laiskasti kyntensä koristetyynyyn.
Lumipallo katsoi minua tiukasti ja avasi suunsa.
- Nyt tämä naurettava pelleily saa loppua! Minäkin tarvitsen joskus omaa aikaa. Nyt sinä menet ja hyväksyt sen Jarkon kahvikutsun, laitat päällesi sinisen paidan ja alat elää. Minä en kestä katsella tällaista loputonta venkoilua enää hetkeäkään. Sinua pelottaa, mutta se ei ole mikään syy silittää minua karvattomaksi. Hulluksihan tässä tulee. Ja sinä vielä ihmettelet minkä takia raavin sohvan riekaileiksi. Vähemmästäkin.
Tuijotimme toisiamme pitkään, Lumipallo ja minä. Minä räpäytin silmiäni ensimmäisenä. Hyväksyin Jarkon kutsun, puin ylleni sinisen paidan ja katsoin suurta, valkoista kissaa, joka loikoi raavitulla sohvalla. Tästä minun elämäni alkaisi.
- Tuo kalaa tullessasi. Lumipallo naukaisi ja upotti laiskasti kyntensä koristetyynyyn.
sunnuntai 30. elokuuta 2015
23. Konsta Turkka, 30, matkoilla
23. Kadonnut ohjelmistosuunnittelija
Ohjelmistosuunnittelija Konsta Untamo Turkka katosi heinäkuussa kolme vuotta sitten. Viimeinen ilta, jona hänet nähtiin oli lämmin ja selkeä. Kahta viikkoa myöhemmin työtoveri ilmoitti Turkan kadonneeksi. Se päivä oli sateinen ja viileä.
Eilen Itä-Suomen poliisilaitos ilmoitti, että Turkan lompakko oli löydetty vesistöstä läheltä Turkan vanhempien kotitaloa. Turkan läheiset kieltäytyvät uskomasta nuoren miehen kuolemaan. Turkan tyttöystävä uskoo hänen lähteneen matkoille.
- Konsta palaa, kun aika on kypsä. Sinne mihin hän oli matkalla ei ole lompakolla käyttöä. Tyttöystävä hymyilee.
Ohjelmistosuunnittelija Konsta Untamo Turkka katosi heinäkuussa kolme vuotta sitten. Viimeinen ilta, jona hänet nähtiin oli lämmin ja selkeä. Kahta viikkoa myöhemmin työtoveri ilmoitti Turkan kadonneeksi. Se päivä oli sateinen ja viileä.
Eilen Itä-Suomen poliisilaitos ilmoitti, että Turkan lompakko oli löydetty vesistöstä läheltä Turkan vanhempien kotitaloa. Turkan läheiset kieltäytyvät uskomasta nuoren miehen kuolemaan. Turkan tyttöystävä uskoo hänen lähteneen matkoille.
- Konsta palaa, kun aika on kypsä. Sinne mihin hän oli matkalla ei ole lompakolla käyttöä. Tyttöystävä hymyilee.
perjantai 28. elokuuta 2015
22. Lasten viisaus
22. Lapselta opittu viisaus
Tähän mennessä parhaat viisaudet olen kuullut ihanan, älykkään ja loistavan kummityttäreni suusta. "Nyt ollaan tässä hetkessä. Tämä on maailma. Tätä ei kukaan saa rikkoa." Voiko katoavaista ja niin mittaamattoman arvokasta "nykyhetkeä" kiteyttää viisaammin tai kauniimmin?
"Kyllä tytötkin saa ajatella!" Tuo napakka viisaus ansaitsee mielestäni aplodit. Totuus, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta ei tunnu aina olevan sitä. Olen mielettömän ylpeä tuosta rakkaasta, viisaasta pienestä ajattelijasta.
Mieleeni ei muistu yhtään viisautta, jonka olisin itse lapsena kertonut, mutta muistan äitini kertoneen kauniista kysymyksestä, jonka kysyin häneltä eräänä kesänä. Loikoilimme viltillä ruohikossa kesähuvilamme edustalla. Minä makasin kyljelläni ja katselin ruohonkorsia. "Äiti, alkaako taivas tästä?" Minä olin kysynyt. Uskoakseni kysymys oli kummunnut siitä, että minua oli opetettu esikoulussa piirtämään taivas muuksikin kuin siniseksi raidaksi paperin ylälaitaan. Kuitenkin se taisi olla kaunein ja viisain kysymys, jonka olen ikänäni kysynyt.
Lapset tuntuvat usein osuvan niin helposti asian ytimeen. Se on hämmästyttävä kyky, jonka tunnumme helposti kadottavamme jossakin kasvumme vaiheessa. Lieneekin siis tärkeää kuunnella lapsia, ettemme monimutkaisuuksissamme unohda ydintä.
Tähän mennessä parhaat viisaudet olen kuullut ihanan, älykkään ja loistavan kummityttäreni suusta. "Nyt ollaan tässä hetkessä. Tämä on maailma. Tätä ei kukaan saa rikkoa." Voiko katoavaista ja niin mittaamattoman arvokasta "nykyhetkeä" kiteyttää viisaammin tai kauniimmin?
"Kyllä tytötkin saa ajatella!" Tuo napakka viisaus ansaitsee mielestäni aplodit. Totuus, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta ei tunnu aina olevan sitä. Olen mielettömän ylpeä tuosta rakkaasta, viisaasta pienestä ajattelijasta.
Mieleeni ei muistu yhtään viisautta, jonka olisin itse lapsena kertonut, mutta muistan äitini kertoneen kauniista kysymyksestä, jonka kysyin häneltä eräänä kesänä. Loikoilimme viltillä ruohikossa kesähuvilamme edustalla. Minä makasin kyljelläni ja katselin ruohonkorsia. "Äiti, alkaako taivas tästä?" Minä olin kysynyt. Uskoakseni kysymys oli kummunnut siitä, että minua oli opetettu esikoulussa piirtämään taivas muuksikin kuin siniseksi raidaksi paperin ylälaitaan. Kuitenkin se taisi olla kaunein ja viisain kysymys, jonka olen ikänäni kysynyt.
Lapset tuntuvat usein osuvan niin helposti asian ytimeen. Se on hämmästyttävä kyky, jonka tunnumme helposti kadottavamme jossakin kasvumme vaiheessa. Lieneekin siis tärkeää kuunnella lapsia, ettemme monimutkaisuuksissamme unohda ydintä.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
21. Toimittajan kuolema
Nuori, kalpea nainen lojuu lattialla harmaat silmät tyhjyyteen tuijottaen.
Kysyvä hiljaisuus leijailee huoneessa.
- Elizabeth Bayley. 22-vuotias, toimittaja. Ei lapsia. Mahdollisesti useita miesystäviä. Vaikuttaa murhalta.
- Oli saanut selville jotain ja hiljennettiin?
- Ehkä. Tai sitten se tavallinen tarina; mustasukkaisuutta.
* * *
Elizabeth seisoi ikkunan luona ja katsoi alas kadulle. Kapeat sormet rummuttivat ikkunankarmia puhelimen soidessa vaativasti pöydällä.
- Minä en vastaa. Elizabeth mutisi autiolle huoneelle. Hengitys takertui viileään ikkunaan ja sydän hakkasi levottomasti rinnassa. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Hän tiesi, että loppu oli lähellä.
* * *
Nainen seisoi selin huoneeseen. Olin varma, että hän osasi odottaa minua. Hetken leikittelin ajatuksella, että ampuisin hänet siihen paikkaan. Halusin kuitenkin antaa hänelle viimeisen mahdollisuuden pelastaa meidät molemmat.
Puhuimme hetken, mutta hän oli jo tehnyt päätöksensä. Niinpä minä lopetin keskustelun lyhyeen ja pyyhin Elizabeth Bayleyn pois päiväjärjestyksestä.
maanantai 24. elokuuta 2015
20. Solanum lycopersium
20. Runo tomaatista
Solanum lycopersium
Uuden maailman lahja vanhalle
Punainen koisokasvi
Kasvitieteellinen marja
Ravintoa ennen ajanlaskua
Tarina myrkyllisestä koristeesta ketsupiksi
Lycopersicon esculentum
Solanum lycopersium
Uuden maailman lahja vanhalle
Punainen koisokasvi
Kasvitieteellinen marja
Ravintoa ennen ajanlaskua
Tarina myrkyllisestä koristeesta ketsupiksi
Lycopersicon esculentum
sunnuntai 23. elokuuta 2015
19. Kuolema kannoillani
19. Tappajan jahtaamana
Minulla on ollut tappaja perässäni jo vuosia. En muista kuinka monta. Aluksi muistin jokaisen päivän, jokaisen piinaavan sekunnin, mutta hiljalleen vuodet sekoittuivat omituiseksi, arkiseksi pakomatkaksi.
Muutan usein, lähes jatkuvasti. Vaihdan kampaustani kuin paitaa, en luo rutiineja milloinkaan, enkä koskaan esittele itseäni samalla nimellä kahdesti. Teen työtä, jossa kukaan ei tapaa minua. Soitan vanhemmilleni yleisöpuhelimesta muutaman kerran vuodessa ja lavastan oman kuolemani aina silloin tällöin.
Tuskin muistan millainen maailmani oli ennen kuin Webster astui siihen. Millaista oli tutustua, ystävystyä, viettää aikaa ulkona, kaupungilla. Millaista oli kun sydän löi rauhallisesti ja hengitys oli tasaista. Millaista oli nukkua yöt läpeensä ja nauraa kadulla. Toisinaan teen erämaavaelluksia vain saadakseni raitista ilmaa vailla murhaajanpelkoa.
Minulla on ollut tappaja perässäni jo vuosia. En muista kuinka monta. Aluksi muistin jokaisen päivän, jokaisen piinaavan sekunnin, mutta hiljalleen vuodet sekoittuivat omituiseksi, arkiseksi pakomatkaksi.
Muutan usein, lähes jatkuvasti. Vaihdan kampaustani kuin paitaa, en luo rutiineja milloinkaan, enkä koskaan esittele itseäni samalla nimellä kahdesti. Teen työtä, jossa kukaan ei tapaa minua. Soitan vanhemmilleni yleisöpuhelimesta muutaman kerran vuodessa ja lavastan oman kuolemani aina silloin tällöin.
Tuskin muistan millainen maailmani oli ennen kuin Webster astui siihen. Millaista oli tutustua, ystävystyä, viettää aikaa ulkona, kaupungilla. Millaista oli kun sydän löi rauhallisesti ja hengitys oli tasaista. Millaista oli nukkua yöt läpeensä ja nauraa kadulla. Toisinaan teen erämaavaelluksia vain saadakseni raitista ilmaa vailla murhaajanpelkoa.
torstai 20. elokuuta 2015
18. Erakkomaja
18. Käy Merriam-Webster Word of the Day -sivustolla ja kirjoita tarina päivän sanaan perustuva tarina. Vierailin sivulla 5.8.2015, jolloin päivän sana oli Hermitage eli erakkomaja.
Johan Rask seisoi erakkomajan edessä ja muistutti itseään siitä, miksi hän oli täällä. Hitaasti hän astui ovelle ja väänsi suuren puuhaan auki. Ovi oli turvonnut kiinni, mutta Johan työnsi sen auki vaimeasti urahtaen. Sisällä mökissä oli hiljaista ja hämärää.
Johan istui alas seinää kiertävälle lavitsalle ja antoi pölyisen yksinäisyyden pyyhkiä ylitseen. Rauha, ihana, äänetön rauha.
- Yksin. Johan kuiskasi savun mustaamalle katolle.
- Yksin. Huokasivat hirret.
Johan Rask seisoi erakkomajan edessä ja muistutti itseään siitä, miksi hän oli täällä. Hitaasti hän astui ovelle ja väänsi suuren puuhaan auki. Ovi oli turvonnut kiinni, mutta Johan työnsi sen auki vaimeasti urahtaen. Sisällä mökissä oli hiljaista ja hämärää.
Johan istui alas seinää kiertävälle lavitsalle ja antoi pölyisen yksinäisyyden pyyhkiä ylitseen. Rauha, ihana, äänetön rauha.
- Yksin. Johan kuiskasi savun mustaamalle katolle.
- Yksin. Huokasivat hirret.
* * *
- Miksi sinä olet täällä? Kyselivät hirret tulisijan etäisen loimun punaamina.
- Minä etsin. Johan vastasi tyhjyyteen ja katsoi liekehtivän enkelin kasvoja hiiltyvässä puussa.
* * *
Johan makasi punkassa ja tuijotti hopeista tähteä samean ikkunan lävitse. Yön loputtomat äänet sekoittuivat mustaksi hiljaisuudeksi.
- Minä olen tässä. Hän sanoi ja silitti lempeästi Johanin uupuneita kasvoja.
- En halua olla yksin. Johan kuiskasi ja puristi hänen kättään.
- Et ole yksin, et enää koskaan.
- Missä sinä olit?
- Lähellä. Aina lähellä. Minä vain odotin, että löytäisit minut. Pehmeät huulet painuivat otsalle, kuiskien sanoja rakkaudesta. Hitaasti Johan sulki silmänsä. Hän oli löytänyt etsimänsä.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
17. Ariel ja musta kissa
17. Jotain, mitä minulta varastettiin.
Käänsin aluksi tehtävänannon väärin, joten kerron teille myös jostakin, mitä minulla on, joka on varastettua.
Kauniissa, kolmikerroksisessa nukkekodissani oli sinisellä ja valkoisella sisustettu, elegantti salonki. Salongin sohvalla saattoi toisinaan nähdä pienen, mustan kissan. Tuo piippurassista valmistettu, suloinen lemmikki oli alunperin varastettu. Varkaan, joka kissan minulle antoi, suojelemiseksi en kerro, mistä kissa on taskuun napattu. Kerron kuitenkin, että tuo kissa vietti lokoisaa elämää kartanon salongissa.
Tällä hetkellä nukkekotini kissoineen ja salonkeineen odottaa huolella pakattuna aikaa, jona se voi taas herätä eloon. En malta odottaa, että näen taas pienen, mustan piippurassikissan kehräämässä salongin siniraitaisella sohvalla.
Olin noin neljävuotias, kun päiväkodissani pidettiin lelupäivä; erityinen päivä, jona sai tuoda mukaan lelun kotoa ja esitellä sitä kaikille. Minä toin Barbie-version Pienestä Merenneidosta. Se oli rakkain Barbie-nukkeni, pitkine, kirkkaan punaisine hiuksineen ja suurine sinisine silmineen. Mitä ilmeisimmin, joku muukin piti minun Arieliani hienona, sillä iltapäivällä se oli kadonnut lokerostani. En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Ariel oli kateissa, mutta oletettavasti olin jo menettänyt kaiken toivon hänen kotiinpaluustaan. Kunnes eräänä päivänä minulle tultiin kertomaan, että eräs tyttö, joka jääköön nimettömäksi, oli löytänyt Barbieni. Minut tuotiin löytäjän eteen ja sain nukkeni takaisin. Mitä se olikaan saanut kärsiä! Tukkaa oli leikelty ja sen pyrstöön painetut kauniit kuplat sekä Pärsky ja Sebastian oli raavittu irti. Seisoin runneltu Ariel-parka sylissäni ja tuijotin epäuskoisena ilmiselvää syyllistä, joka valehteli tarhatädeille niin, että korvan heiluivat. Tältä niin sanotulta löytäjältä kysyttiin, mistä hän oli löytänyt nukkeni. "Kirjastosta" kuului vastaus. Mistä sieltä, minä halusin tietää. "Hyllyn edestä, lumihangesta", minusta tuo hätäinen vastaus oli niin ristiriitainen ja läpinäkyvä, että tytön päällä olisi yhtä hyvin voinut roikkua valtava valokyltti sanoen "Syyllinen". Tarhatädit kuitenkin vain nyökyttelivät päätään ja kiittelivät varasta siitä, että hän oli tuonut Barbien minulle. En voinut uskoa korviani. Mieleni teki huutaa, mutta muistaakseni jätin asian sikseen. Sen tytön kanssa en kyllä ikinä leikkinyt ja muistin aina mulkoilla vihaisesti, jos hän sattui lähistölle.
Käänsin aluksi tehtävänannon väärin, joten kerron teille myös jostakin, mitä minulla on, joka on varastettua.
Kauniissa, kolmikerroksisessa nukkekodissani oli sinisellä ja valkoisella sisustettu, elegantti salonki. Salongin sohvalla saattoi toisinaan nähdä pienen, mustan kissan. Tuo piippurassista valmistettu, suloinen lemmikki oli alunperin varastettu. Varkaan, joka kissan minulle antoi, suojelemiseksi en kerro, mistä kissa on taskuun napattu. Kerron kuitenkin, että tuo kissa vietti lokoisaa elämää kartanon salongissa.
Tällä hetkellä nukkekotini kissoineen ja salonkeineen odottaa huolella pakattuna aikaa, jona se voi taas herätä eloon. En malta odottaa, että näen taas pienen, mustan piippurassikissan kehräämässä salongin siniraitaisella sohvalla.
torstai 13. elokuuta 2015
16. Nalle, kaikki on hyvin
Kun aikuiset suuttuvat lapsen täytyy rauhoittuakseen tehdä yhtä asiaa uudelleen ja uudelleen. Mitä hän tekee? Mistä hän oppi sen?
Lapsi nostaa suuren, ruskean nallekarhun syliinsä ja kertoo sille, että kaikki on hyvin. Siten isosisko aina lohdutti pikkuista veljeään. Nyt, kun sisko on poissa, lohduttaa pikkupoika nalleaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuuttaa nallelle kaiken olevan hyvin. Hän silittää nallen pehmeää turkkia, katsoo syvälle nappisilmiin ja painaa pörröisen pään lujasti rintaansa vasten. Kun toistaa samoja sanoja kerran toisensa jälkeen, alkaa tuntua kuin siskoa ei olisi koskaan laskettu pimeään kuoppaan, johon veli ei edes uskaltanut kurkistaa. Tuntuu kuin aurinko paistaisi taas samalla tavalla ja aikuisten vihaisten äänten sijaan voi kuulla isosiskon naurun kaikuvan valkoisessa portaikossa.
Lapsi nostaa suuren, ruskean nallekarhun syliinsä ja kertoo sille, että kaikki on hyvin. Siten isosisko aina lohdutti pikkuista veljeään. Nyt, kun sisko on poissa, lohduttaa pikkupoika nalleaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuuttaa nallelle kaiken olevan hyvin. Hän silittää nallen pehmeää turkkia, katsoo syvälle nappisilmiin ja painaa pörröisen pään lujasti rintaansa vasten. Kun toistaa samoja sanoja kerran toisensa jälkeen, alkaa tuntua kuin siskoa ei olisi koskaan laskettu pimeään kuoppaan, johon veli ei edes uskaltanut kurkistaa. Tuntuu kuin aurinko paistaisi taas samalla tavalla ja aikuisten vihaisten äänten sijaan voi kuulla isosiskon naurun kaikuvan valkoisessa portaikossa.
lauantai 8. elokuuta 2015
15. Tapaus Hämäläinen
Viisi ideaa romaaniin, jota en koskaan kirjoita.
1. Martti ja Kirsti Hämäläinen, eläkeläispariskunta Lahdesta, matkustaa Helsinkiin.
2. Kauppatorilla Martin lompakko varastetaan, kun hän on ostamassa koristelautasta, johon on kuvattu Tuomiokirkko.
3. Pariskunta jahtaa varasta Suomenlinnan lautan kautta linnoituksen tunneleihin. Varas saadaan kiinni, kun Martti ja Kirsti virittävät tälle ansan.
4. Varas paljastuu pariskunnan lapsenlapseksi, Joniksi, joka on karannut kotoaan.
5. Isovanemmat yrittävät suostutella Jonia palaamaan kotiin, mutta päätyvät pyörittämään maailman huonointa huumekartellia.
Kirjan nimeksi tulee Tapaus Hämäläinen ja kannessa on neliväripiirros Martista ja Kirstistä Havis Amandan patsaan edessä. Kirjaa tullaan luonnehtimaan lämminhenkiseksi kuvaukseksi isovanhemmista, lapsenlapsista ja huumekartelleista.
1. Martti ja Kirsti Hämäläinen, eläkeläispariskunta Lahdesta, matkustaa Helsinkiin.
2. Kauppatorilla Martin lompakko varastetaan, kun hän on ostamassa koristelautasta, johon on kuvattu Tuomiokirkko.
3. Pariskunta jahtaa varasta Suomenlinnan lautan kautta linnoituksen tunneleihin. Varas saadaan kiinni, kun Martti ja Kirsti virittävät tälle ansan.
4. Varas paljastuu pariskunnan lapsenlapseksi, Joniksi, joka on karannut kotoaan.
5. Isovanemmat yrittävät suostutella Jonia palaamaan kotiin, mutta päätyvät pyörittämään maailman huonointa huumekartellia.
Kirjan nimeksi tulee Tapaus Hämäläinen ja kannessa on neliväripiirros Martista ja Kirstistä Havis Amandan patsaan edessä. Kirjaa tullaan luonnehtimaan lämminhenkiseksi kuvaukseksi isovanhemmista, lapsenlapsista ja huumekartelleista.
perjantai 7. elokuuta 2015
14. Valehdeltu elämä
Suurin valhe, joka minulle on kerrottu.
Tunsin aikoinaan tytön, joka valehteli jatkuvasti. Minulle hänen koko elämänsä oli valetta. Hän väitti olevansa malli, laulaja, näyttelijä ja ulkomaalainen. Minun tietämykseni mukaan hän ei ole tänäkään päivänä mitään edellä mainituista. Hän kertoi tehneensä sopimuksen suuren amerikkalaisen tuotantoyhtiön kanssa ja olevansa teinisensaatio Zac Efronin salainen tyttöystävä.
Aluksi hän lähinnä uskotteli olevansa upporikkaasta perheestä, joka omisti kaksitoista taloa Yhdysvalloista, mutta lopulta koko hänen elämänsä näytti olevan yhtä sotkuista valheiden verkostoa; lavastettuja kuvia, valeprofiileja ja keksittyjä nimiä. Ensimmäiset valheet menivät vielä läpi, kun olimme lapsia, mutta kun kukaan ei koskaan nähnyt hänen hevosiaan, koska ne yllättäen vietiin kaikki lopetettavaksi tai kaikki kaksitoista taloa tuhoutuivat yhtäkkiä hirmumyrskyssä, aloimme epäillä juttujen todenperäisyyttä.
Aluksi hän lähinnä uskotteli olevansa upporikkaasta perheestä, joka omisti kaksitoista taloa Yhdysvalloista, mutta lopulta koko hänen elämänsä näytti olevan yhtä sotkuista valheiden verkostoa; lavastettuja kuvia, valeprofiileja ja keksittyjä nimiä. Ensimmäiset valheet menivät vielä läpi, kun olimme lapsia, mutta kun kukaan ei koskaan nähnyt hänen hevosiaan, koska ne yllättäen vietiin kaikki lopetettavaksi tai kaikki kaksitoista taloa tuhoutuivat yhtäkkiä hirmumyrskyssä, aloimme epäillä juttujen todenperäisyyttä.
Tuo tyttö oli äärimmäisen lahjakas eräässä asiassa, mutta se ei koskaan tuntunut riittävän. Hän halusi olla joku muu, joku erityinen. Hän olisi ollut erityinen omana itsenään, mutta se ei riittänyt. Oli surullista seurata sivusta, kun hän vajosi yhä syvemmälle omiin valheisiinsa. Joskus minusta tuntuu, ettei hän enää itsekään tiennyt mikä on totta ja mikä ei. Millainen identiteetti on ihmisellä, joka on valehdellut itsestään ja elämästään niin paljon, että kukaan ei usko siitä sanaakaan? Kuullessani huhun siitä, että hän odotti lasta en uskonut juttua todeksi, sillä olin kuullut saman huhun jo vuotta aikaisemmin. En uskonut huhuun edes nähdessäni kuvia lapsesta, olinhan nähnyt lavastettuja kuvia ennenkin. Uskoin vasta, kun näin hänet kadulla työntämässä tytärtään vaunuissa. Vaikuttaa siltä, että äitiys on tehnyt hänelle hyvää. Ei ihme, sillä nyt hänellä on käsissään jotain todellista, kaunista ja ihmeellistä.
Suurin valhe, joka minulle on kerrottu oli valehdeltu elämä.
keskiviikko 5. elokuuta 2015
12. ja 13. Ennustaja ja outo tyttö
12. Olen ennustaja ja kerron hahmolleni hänen tulevaisuudestaan.
Tapaat naisen, joka vaikuttaa täydelliseltä. Hän on juuri sellainen kuin olet ajatellut unelmiesi naisen olevan. Älä luota tähän naiseen. Näen varjon hänen takanaan. Odota naista, jolla on parantajan kädet. Hän vie sinut vuorten yli. Varo jokia, sillä varjo seuraa sinua. Valitse teistä ne, joita et haluaisi kulkea, ne vievät sinut lähteelle. Tukeudu ystävääsi, hän suojelee sinua ja häntä, jolla on kyky tuoda sinut vuorten yli. Älä anna ystäväsi langeta kortteihin. Hän ei voita.
Kohtaat varjon päivänä, jona yö lankeaa keskelle aurinkoa. Ole valmis kohtaamiseen. Apua saat niiltä, jotka seisovat lähelläsi, mutta älä unohda häntä, jonka työnsit syrjään. Hän on se, joka kääntää lopulta tapahtumien kulun.
13. Outo tyttö, joka kätkee itsensä lukemattomien vaatekerrosten alle...
katsoo minua ja minä toivon, että hän riisuisi vaatteensa, hymyilisi ja sanoisi: minä olen kaunis. Tyttö vetää hupun kasvoilleen ja katoaa kulman taakse. Minä kuvittelen hänet alastomana, kasvot käännettyinä aurinkoon. Tyttö nauraa ja antaa tuulen tarttua hiuksiinsa, vesipisaroiden kimaltaa ihollaan. Katu edessäni on tyhjä, mutta minä näen hänet. Hän on kaunis, vapaa ja onnellinen.
Tapaat naisen, joka vaikuttaa täydelliseltä. Hän on juuri sellainen kuin olet ajatellut unelmiesi naisen olevan. Älä luota tähän naiseen. Näen varjon hänen takanaan. Odota naista, jolla on parantajan kädet. Hän vie sinut vuorten yli. Varo jokia, sillä varjo seuraa sinua. Valitse teistä ne, joita et haluaisi kulkea, ne vievät sinut lähteelle. Tukeudu ystävääsi, hän suojelee sinua ja häntä, jolla on kyky tuoda sinut vuorten yli. Älä anna ystäväsi langeta kortteihin. Hän ei voita.
Kohtaat varjon päivänä, jona yö lankeaa keskelle aurinkoa. Ole valmis kohtaamiseen. Apua saat niiltä, jotka seisovat lähelläsi, mutta älä unohda häntä, jonka työnsit syrjään. Hän on se, joka kääntää lopulta tapahtumien kulun.
13. Outo tyttö, joka kätkee itsensä lukemattomien vaatekerrosten alle...
katsoo minua ja minä toivon, että hän riisuisi vaatteensa, hymyilisi ja sanoisi: minä olen kaunis. Tyttö vetää hupun kasvoilleen ja katoaa kulman taakse. Minä kuvittelen hänet alastomana, kasvot käännettyinä aurinkoon. Tyttö nauraa ja antaa tuulen tarttua hiuksiinsa, vesipisaroiden kimaltaa ihollaan. Katu edessäni on tyhjä, mutta minä näen hänet. Hän on kaunis, vapaa ja onnellinen.
maanantai 3. elokuuta 2015
11. Pomoni uni
Uni, jonka pomoni näki.
Pomoni näki unta majakasta. Majakka sijaitsi yksinäisellä saarella, kaukana ulkosaaristossa. Siellä asui vanha majakanvartija pienen tytön kanssa. Tytön nimi oli Tuuli ja hänellä oli oljenvaalea tukka, sydämenmuotoinen syntymämerkki kasvoissaan ja puuttuva etuhammas.
Pomoni oli hylkeenkouluttaja ja hän opetti Tuulia puhumaan hylkeille. Majakanvartija puhui ainoastaan takaperin, joten Tuuli iloitsi uusista keskustelukumppaneistaan.
Saari muuttui puistoksi, jossa pomollani oli tapana leikkiä pienenä. Puistossa kasvoi suuri puu, johon hän kiipesi. Poliisi pyysi pomoani laskeutumaan alas, sillä puu uhkasi kansallista turvallisuuta. Pomoni ei totellut vaan kiipesi yhä ylemmäs puuhun, kunnes se alkoi muistuttaa kerrostaloa. Asunnon ovi oli auki ja hän pakeni poliisia sinne. Vaatekaapin lattian sai auki ja sen läpi saattoi työntyä siniseen huoneeseen, joka oli täynnä kovaäänisiä ihmisiä. Pudotus ikkunasta kadulle oli pidempi kuin todellisuudessa. Ennen kuin pomoni osui katukiveykseen hän heräsi.
Pomoni näki unta majakasta. Majakka sijaitsi yksinäisellä saarella, kaukana ulkosaaristossa. Siellä asui vanha majakanvartija pienen tytön kanssa. Tytön nimi oli Tuuli ja hänellä oli oljenvaalea tukka, sydämenmuotoinen syntymämerkki kasvoissaan ja puuttuva etuhammas.
Pomoni oli hylkeenkouluttaja ja hän opetti Tuulia puhumaan hylkeille. Majakanvartija puhui ainoastaan takaperin, joten Tuuli iloitsi uusista keskustelukumppaneistaan.
Saari muuttui puistoksi, jossa pomollani oli tapana leikkiä pienenä. Puistossa kasvoi suuri puu, johon hän kiipesi. Poliisi pyysi pomoani laskeutumaan alas, sillä puu uhkasi kansallista turvallisuuta. Pomoni ei totellut vaan kiipesi yhä ylemmäs puuhun, kunnes se alkoi muistuttaa kerrostaloa. Asunnon ovi oli auki ja hän pakeni poliisia sinne. Vaatekaapin lattian sai auki ja sen läpi saattoi työntyä siniseen huoneeseen, joka oli täynnä kovaäänisiä ihmisiä. Pudotus ikkunasta kadulle oli pidempi kuin todellisuudessa. Ennen kuin pomoni osui katukiveykseen hän heräsi.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
10. Muistojen teatteripuku
Vaate, jota säilytän vain muistojen vuoksi.
Minulla on vaatehuoneessani kaunis, hennon vaaleanpunainen, 1900-luvun alun tyylinen teatteripuku. En ole varma kuinka vanha puku on, mutta se on aikoinaan valmistettu Kansallisteatterin käyttöön. Myöhemmin se kulkeutui erään kulttuurikeskuksen pukuvarastoon ja sieltä minun ylleni.
Näyttelin Tsehovin Kirje isoisälle -novellista tehdyssä näytelmässä venäläistä aatelisneito Annaa. Hyppäsin rooliin viikkoa ennen ensi-iltaa, kun kävi ilmi, ettei roolin alkuperäinen esittäjä kykenisi esiintymään. Olin edeltäjääni huomattavasti pidempi ja muodokkaampi, eikä puvun uskottu menevän ylleni, mutta pyysin kuitenkin lupaa koettaa sitä. Puku istui, kuin se olisi ommeltu päälleni. Sen kovitettu yläosa ja korkea kaulus tekivät ryhdistäni aatelisen ja hetkessä minä olin Anna.
Esiintymisasut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Pidin aina siitä, kun pukuharjoitukset alkoivat, sillä vaatteiden avulla rooliin on helpompi päästä. Vaatteiden avulla voi helposti hypätä koulutytöstä Rachel Lyndeksi tai balleriinasta sirkustaiteilijan kautta uimakopiksi. Rooliasun avulla olen jopa muuntautunut niin tehokkaasti keski-ikäiseksi mieheksi, ettei oma äitini tunnistanut minua.
Aatelisneiti Annan asuun rakastuin niin, että sain sen lahjaksi puvustajalta, joka totesi, että olin ainoa, jolle se oli sopinut niin hyvin. Enää puku ei mahdu minulle, mutta se on silti tallessa.
Minulla on vaatehuoneessani kaunis, hennon vaaleanpunainen, 1900-luvun alun tyylinen teatteripuku. En ole varma kuinka vanha puku on, mutta se on aikoinaan valmistettu Kansallisteatterin käyttöön. Myöhemmin se kulkeutui erään kulttuurikeskuksen pukuvarastoon ja sieltä minun ylleni.
Näyttelin Tsehovin Kirje isoisälle -novellista tehdyssä näytelmässä venäläistä aatelisneito Annaa. Hyppäsin rooliin viikkoa ennen ensi-iltaa, kun kävi ilmi, ettei roolin alkuperäinen esittäjä kykenisi esiintymään. Olin edeltäjääni huomattavasti pidempi ja muodokkaampi, eikä puvun uskottu menevän ylleni, mutta pyysin kuitenkin lupaa koettaa sitä. Puku istui, kuin se olisi ommeltu päälleni. Sen kovitettu yläosa ja korkea kaulus tekivät ryhdistäni aatelisen ja hetkessä minä olin Anna.
Esiintymisasut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Pidin aina siitä, kun pukuharjoitukset alkoivat, sillä vaatteiden avulla rooliin on helpompi päästä. Vaatteiden avulla voi helposti hypätä koulutytöstä Rachel Lyndeksi tai balleriinasta sirkustaiteilijan kautta uimakopiksi. Rooliasun avulla olen jopa muuntautunut niin tehokkaasti keski-ikäiseksi mieheksi, ettei oma äitini tunnistanut minua.
Aatelisneiti Annan asuun rakastuin niin, että sain sen lahjaksi puvustajalta, joka totesi, että olin ainoa, jolle se oli sopinut niin hyvin. Enää puku ei mahdu minulle, mutta se on silti tallessa.
perjantai 31. heinäkuuta 2015
9. Laulavat sadepisarat
Lempielokuvani
Minun lempielokuvani on Laulavat sadepisarat, Gene Kellyn tähdittämä musikaali vuodelta 1952. Laulavat sadepisarat kertoo siitä, kuinka ääni saapui Hollywoodin. Huumoria, Gene Kelly, tanssia, laulua, Gene Kelly, ihania pukuja ja Gene Kelly, mitä muuta voisi musikaalilta pyytää?
Olen nähnyt Laulavat sadepisarat lukemattomia kertoja. Jo ihan pienenä kiipesin kirjahyllyyn ja poimin käsiini VHS-nauhan, jolle kyseinen filmi oli televisiosta nauhoitettu. Muistan kuinka katselin ihmeellisen värikästä maailmaa ruudulla, matkin tanssijoita, tapailin lauluja ja esitin mykkäfilminäyttelijöitä. Esikouluiässä ilmoitin äidilleni vakaan aikomukseni ryhtyä mykkäfilmitähdeksi. Olen vieläkin sitä mieltä, että se olisi hyvä uravalinta minulle.
Teini-iässä kävin elokuvan innoittamana steppitunneilla. En ole luonnostani kovinkaan kummoinen tanssija ja rytmitajuni on lähes olematon, mutta lapsuuden unelmani ajoi minua eteenpäin ja uskaltauduin jopa esiintymään kahdesti. Pikkujouluissa olin ainoa oppilas ryhmästäni, joka saapui paikalle. Sattumoisin olin myös ryhmämme huonoin tanssija. Olin varma, etten uskaltaisi esiintyä, mutta edistyneemmästä tanssiryhmästä tuli tuekseni muutama tanssija ja minä päätin näytellä musikaalitähteä. Esitys meni mainioisti.
Toisen kerran esiinnyin kevätnäytöksessä. Olisin varmaankin kieltäytynyt esiintymisestä, ellei tanssikappaleemme olisi ollut Singin' in the Rain, rakkaimman musikaalini nimikkokappale. Se oli steppiurani huippuhetki.
Kävin joitakin vuosia sitten Lontoossa katsomassa teatteriversion Laulavista sadepisaroista. Hymyni ja innostuneisuuteni avulla onnistuimme äitini kanssa ostamaan edulliset liput loistaville istumapaikoille ja steppikohtauksissa jalkani naputtelivat omia aikojaan katsomon pehmustettua lattiaa.
Tänään on jo saatu vaikka millä mitalla sadepisaroita, niinpä luulen, että on aika laittaa filmi pyörimään ja saada hieman laulavia sellaisia.
Minun lempielokuvani on Laulavat sadepisarat, Gene Kellyn tähdittämä musikaali vuodelta 1952. Laulavat sadepisarat kertoo siitä, kuinka ääni saapui Hollywoodin. Huumoria, Gene Kelly, tanssia, laulua, Gene Kelly, ihania pukuja ja Gene Kelly, mitä muuta voisi musikaalilta pyytää?
Olen nähnyt Laulavat sadepisarat lukemattomia kertoja. Jo ihan pienenä kiipesin kirjahyllyyn ja poimin käsiini VHS-nauhan, jolle kyseinen filmi oli televisiosta nauhoitettu. Muistan kuinka katselin ihmeellisen värikästä maailmaa ruudulla, matkin tanssijoita, tapailin lauluja ja esitin mykkäfilminäyttelijöitä. Esikouluiässä ilmoitin äidilleni vakaan aikomukseni ryhtyä mykkäfilmitähdeksi. Olen vieläkin sitä mieltä, että se olisi hyvä uravalinta minulle.
Teini-iässä kävin elokuvan innoittamana steppitunneilla. En ole luonnostani kovinkaan kummoinen tanssija ja rytmitajuni on lähes olematon, mutta lapsuuden unelmani ajoi minua eteenpäin ja uskaltauduin jopa esiintymään kahdesti. Pikkujouluissa olin ainoa oppilas ryhmästäni, joka saapui paikalle. Sattumoisin olin myös ryhmämme huonoin tanssija. Olin varma, etten uskaltaisi esiintyä, mutta edistyneemmästä tanssiryhmästä tuli tuekseni muutama tanssija ja minä päätin näytellä musikaalitähteä. Esitys meni mainioisti.
Toisen kerran esiinnyin kevätnäytöksessä. Olisin varmaankin kieltäytynyt esiintymisestä, ellei tanssikappaleemme olisi ollut Singin' in the Rain, rakkaimman musikaalini nimikkokappale. Se oli steppiurani huippuhetki.
Kävin joitakin vuosia sitten Lontoossa katsomassa teatteriversion Laulavista sadepisaroista. Hymyni ja innostuneisuuteni avulla onnistuimme äitini kanssa ostamaan edulliset liput loistaville istumapaikoille ja steppikohtauksissa jalkani naputtelivat omia aikojaan katsomon pehmustettua lattiaa.
Tänään on jo saatu vaikka millä mitalla sadepisaroita, niinpä luulen, että on aika laittaa filmi pyörimään ja saada hieman laulavia sellaisia.
torstai 30. heinäkuuta 2015
8. Ensimmäinen murha
Kohtaus, joka alkaa "Se oli ensimmäinen kerta, kun tapoin ihmisen":
Se oli ensimmäinen kerta, kun tapoin ihmisen. Katselin kuinka valkoinen paita kukki verenpunaisena ja kuinka veitsi iskeytyi elottomaan ruumiseen yhä uudelleen ja uudelleen.
Me molemmat tiesimme, että tämä päättyisi näin ja minä aloittaisin uuden elämäni verisin käsin.
- Kaikki on hyvin. Minä kuiskaan ja silitän veren tahrimaa poskea.
Hän opetti minulle, mikä minun tehtäväni on tässä elämässä. Hän näytti minulle liekin, jota seurata. Hän opetti minut hillitsemään tunteeni ja päästämään irti niistä. Me katselimme toisiamme tuntikausia kalvaan kynttilämeren yli, kunnes opin kadottamaan minäni ja löytämään uuden olennon, joka halusin olla.
Työnnän hänet valmiiksi kaivettuun kuoppaan ja hyräilen hiljaa peittäessäni ensimmäisen rakastajani ruumista. Minun tehtäväni on vihata, mutta hänelle minä halusin antaa ikuisen unen metsän rauhassa, sillä hän antoi minulle tehtäväni.
Laskeva aurinko häikäisee silmiäni, kun viskaan lapioni järven syvyyksiin ja pesen käteni kylmässä vedessä. Hitaasti vedän ylleni hänen takkinsa ja annan viilenevän illan rauhoittaa mieltäni.
Me jätimme hyvästit toisillemme jo sinä yönä, jona hän tajusi olevansa minun ensimmäiseni.
Se oli ensimmäinen kerta, kun tapoin ihmisen. Katselin kuinka valkoinen paita kukki verenpunaisena ja kuinka veitsi iskeytyi elottomaan ruumiseen yhä uudelleen ja uudelleen.
Me molemmat tiesimme, että tämä päättyisi näin ja minä aloittaisin uuden elämäni verisin käsin.
- Kaikki on hyvin. Minä kuiskaan ja silitän veren tahrimaa poskea.
Hän opetti minulle, mikä minun tehtäväni on tässä elämässä. Hän näytti minulle liekin, jota seurata. Hän opetti minut hillitsemään tunteeni ja päästämään irti niistä. Me katselimme toisiamme tuntikausia kalvaan kynttilämeren yli, kunnes opin kadottamaan minäni ja löytämään uuden olennon, joka halusin olla.
Työnnän hänet valmiiksi kaivettuun kuoppaan ja hyräilen hiljaa peittäessäni ensimmäisen rakastajani ruumista. Minun tehtäväni on vihata, mutta hänelle minä halusin antaa ikuisen unen metsän rauhassa, sillä hän antoi minulle tehtäväni.
Laskeva aurinko häikäisee silmiäni, kun viskaan lapioni järven syvyyksiin ja pesen käteni kylmässä vedessä. Hitaasti vedän ylleni hänen takkinsa ja annan viilenevän illan rauhoittaa mieltäni.
Me jätimme hyvästit toisillemme jo sinä yönä, jona hän tajusi olevansa minun ensimmäiseni.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2015
7. Lounaalla
Lounaalla ystävän kanssa. Ystävä saa puhelun kesken aterian. Tämä on ystävän osa keskustelusta.
Moi! -...- Oon just lounaalla, mut kerro nopsaa. -...- Joo, eiku se lähti toissapäivänä. -...- Mitä? -...- Ei, en oo nähny. -...- Ootko soittanu Juulille? -...- Siis se ainakin sano, että ne olis näkemässä tänään, mut en oo varma. -...- Totta. -...- Onko sulla sen veljen numeroa? Roopen, vai mikä sen nimi oli? -...- Nii just se. -...- Eiku kaikki on varmasti hyvin. -...- No on on! -...- Nii, nii. Soitat kato vaan sille! -...- Joo! -...- Laita sit jooko viestiä, jos se vastaa. -...- No niinpä. -...- Nii-i. -...- Eiku en mä haluu ees aatella. -...- Joo, no mut hei, kyl tää tästä. -...- Soita mulle sit. -...- Joo, moikka! -...- Ei, ei haittaa! -...- Nii, otat ihan rauhassa. -...- Joo, moi!
Moi! -...- Oon just lounaalla, mut kerro nopsaa. -...- Joo, eiku se lähti toissapäivänä. -...- Mitä? -...- Ei, en oo nähny. -...- Ootko soittanu Juulille? -...- Siis se ainakin sano, että ne olis näkemässä tänään, mut en oo varma. -...- Totta. -...- Onko sulla sen veljen numeroa? Roopen, vai mikä sen nimi oli? -...- Nii just se. -...- Eiku kaikki on varmasti hyvin. -...- No on on! -...- Nii, nii. Soitat kato vaan sille! -...- Joo! -...- Laita sit jooko viestiä, jos se vastaa. -...- No niinpä. -...- Nii-i. -...- Eiku en mä haluu ees aatella. -...- Joo, no mut hei, kyl tää tästä. -...- Soita mulle sit. -...- Joo, moikka! -...- Ei, ei haittaa! -...- Nii, otat ihan rauhassa. -...- Joo, moi!
tiistai 28. heinäkuuta 2015
6. Sottapytty ja himosiivooja
Tuoreet kämppikset, joista toinen on toivottoman sotkuinen, toinen pakkomielteisen siisti.
Niina ei yksinkertaisesti voinut käsittää, miten Juuli saattoi elää tyytyväisesti hymyillen sotkunsa keskellä. Eikä hän voinut käsittää, miten he kaksi voisivat jakaa pienen asunnon keskenään. Siinä Niina kuitenkin istui siististi pakattujen pahvilaatikoidensa keskellä ja tuijotti niihin kirjattuja yksityiskohtaisia luetteloita laatikoiden sisällöstä.
- Vitsit, Niina! Tästä tulee niin siistiä! Juuli hihkui ja viskasi huolettomasti neuletakkinsa Niinan sängyn laidalle. Vai vielä siistiä? Niina ajatteli nyreästi. Hänestä tuntui kuin sekasorto olisi ryöminyt sisään Juulin aurinkoisen hymyn mukana.
Juuli oli asunut asunnossa yksin muutaman kuukauden ja riemastunut kuullessaan Niinan jääneen kodittomaksi. Tarmokkaasti Juuli oli ilmoittanut, että Niina vuokraisi nyt heti hänen kaksionsa toisen huoneen. Juuli katui päätöstään jo alta kahden viikon. Niinan ainainen nalkutus tiskeistä ja imurin infernaalinen hurina olivat ajaa Juulin hulluuden partaalle.
- No nyt on tiskit hoidettu! Juuli huikkasi Niinan huoneeseen ja kuivasi käsiään astiapyyhkeeseen.
- Siellä keittiössä on käsipyyhekin. Niina tuhahti ja repäisi astiapyyhkeen Juulin kädestä. Hän ripusti astiapyyhkeen huolellisesti paikoilleen ja antoi tuomitsevan katseensa liukua keittiön yli. Lopulta Niina loi terävän katseen Juuliin ja sanoi - Sä et taaskaan pyyhkiny roiskeita hanasta. Se oli Juulille liikaa. Hän riuhtaisi auki jääkapin oven ja nappasi ketsuppipullon käteensä. Raivokkaan kiroilun saattelemana koko purkki tyhjentyi keittiön pinnoille.
- Siivoo roiskees! Juuli tiuskahti ja marssi ulos.
Niina ei yksinkertaisesti voinut käsittää, miten Juuli saattoi elää tyytyväisesti hymyillen sotkunsa keskellä. Eikä hän voinut käsittää, miten he kaksi voisivat jakaa pienen asunnon keskenään. Siinä Niina kuitenkin istui siististi pakattujen pahvilaatikoidensa keskellä ja tuijotti niihin kirjattuja yksityiskohtaisia luetteloita laatikoiden sisällöstä.
- Vitsit, Niina! Tästä tulee niin siistiä! Juuli hihkui ja viskasi huolettomasti neuletakkinsa Niinan sängyn laidalle. Vai vielä siistiä? Niina ajatteli nyreästi. Hänestä tuntui kuin sekasorto olisi ryöminyt sisään Juulin aurinkoisen hymyn mukana.
Juuli oli asunut asunnossa yksin muutaman kuukauden ja riemastunut kuullessaan Niinan jääneen kodittomaksi. Tarmokkaasti Juuli oli ilmoittanut, että Niina vuokraisi nyt heti hänen kaksionsa toisen huoneen. Juuli katui päätöstään jo alta kahden viikon. Niinan ainainen nalkutus tiskeistä ja imurin infernaalinen hurina olivat ajaa Juulin hulluuden partaalle.
- No nyt on tiskit hoidettu! Juuli huikkasi Niinan huoneeseen ja kuivasi käsiään astiapyyhkeeseen.
- Siellä keittiössä on käsipyyhekin. Niina tuhahti ja repäisi astiapyyhkeen Juulin kädestä. Hän ripusti astiapyyhkeen huolellisesti paikoilleen ja antoi tuomitsevan katseensa liukua keittiön yli. Lopulta Niina loi terävän katseen Juuliin ja sanoi - Sä et taaskaan pyyhkiny roiskeita hanasta. Se oli Juulille liikaa. Hän riuhtaisi auki jääkapin oven ja nappasi ketsuppipullon käteensä. Raivokkaan kiroilun saattelemana koko purkki tyhjentyi keittiön pinnoille.
- Siivoo roiskees! Juuli tiuskahti ja marssi ulos.
maanantai 27. heinäkuuta 2015
4. ja 5. Nallu ja lastenhuone
4. Rakkain leluni
Täyttäessäni seitsemän vuotta sain äidiltäni lahjaksi nallekarhun, jonka tassussa luki Bukowski. Sillä oli päällään ruskeat, pehmoiset henkselihousut. Me rakastuimme heti toisiimme. Nimesin nalleni Nalluksi ja otin sen viereeni nukkumaan. Vuosiin en nukkunut yötäkään ilman Nalluani.
Siskopuolellani oli paljon nallekarhuja ja yhdessä perustimme nalleistamme Bukowskin perheen. Tämä perhe tähditti lukuisia sarjakuvia, elokuvia ja leikkejä. Teddy ja Raimo tappelivat keskenään, Nallu sovitteli riitoja, Isoisä kertoi meriseikkailuistaan ja Lilli teki kokkiohjelmaa.
Nallu on kuullut kaikki elämäni ilot ja surut, se on seurannut minua uuteen kotiini ja käyttää yhä samoja housuja. Nallu ei koskaan ollut vain lelu, se oli jotain enemmän. Se on Nallu, maailman paras pehmokarhu.
5. Kolme esinettä lapsuuteni makuuhuoneessa
Muutimme useamman kerran lapsuuteni aikana, joten kerron ensimmäisestä makuuhuoneesta, jonka muistan. Jaoin sen veljeni kanssa ja muistan lähes kaikki esineet, joita siellä oli. Erityisen hyvin muistan keinutuolin, jossa äitini luki ja lauloi meille. Muistan vielä hämärästi, kuinka äidilläni oli tapana lukea samaa satua joka ilta viikon ajan. Se varmasti nopeutti nukahtamista. Nykyään minä keinun samassa keinutuolissa ja juon aamukahvia parvekkeellani.
Sänkyni vieressä seinällä oli lukuvalo, jonka kuvun kangaspinta oli valkovihreää ruutua ja jossa oli valkoinen pupun kuva. Veljeni lukulamppu oli sininen ja siinä oli kuva kuunsirpistä, jolla oli yömyssy. Huoneessamme oli myös suuri pajupuinen kori, jolla seilasin mielikuvitukseni valtameriä ja jouduin huimiin seikkailuihin.
Täyttäessäni seitsemän vuotta sain äidiltäni lahjaksi nallekarhun, jonka tassussa luki Bukowski. Sillä oli päällään ruskeat, pehmoiset henkselihousut. Me rakastuimme heti toisiimme. Nimesin nalleni Nalluksi ja otin sen viereeni nukkumaan. Vuosiin en nukkunut yötäkään ilman Nalluani.
Siskopuolellani oli paljon nallekarhuja ja yhdessä perustimme nalleistamme Bukowskin perheen. Tämä perhe tähditti lukuisia sarjakuvia, elokuvia ja leikkejä. Teddy ja Raimo tappelivat keskenään, Nallu sovitteli riitoja, Isoisä kertoi meriseikkailuistaan ja Lilli teki kokkiohjelmaa.
Nallu on kuullut kaikki elämäni ilot ja surut, se on seurannut minua uuteen kotiini ja käyttää yhä samoja housuja. Nallu ei koskaan ollut vain lelu, se oli jotain enemmän. Se on Nallu, maailman paras pehmokarhu.
5. Kolme esinettä lapsuuteni makuuhuoneessa
Muutimme useamman kerran lapsuuteni aikana, joten kerron ensimmäisestä makuuhuoneesta, jonka muistan. Jaoin sen veljeni kanssa ja muistan lähes kaikki esineet, joita siellä oli. Erityisen hyvin muistan keinutuolin, jossa äitini luki ja lauloi meille. Muistan vielä hämärästi, kuinka äidilläni oli tapana lukea samaa satua joka ilta viikon ajan. Se varmasti nopeutti nukahtamista. Nykyään minä keinun samassa keinutuolissa ja juon aamukahvia parvekkeellani.
Sänkyni vieressä seinällä oli lukuvalo, jonka kuvun kangaspinta oli valkovihreää ruutua ja jossa oli valkoinen pupun kuva. Veljeni lukulamppu oli sininen ja siinä oli kuva kuunsirpistä, jolla oli yömyssy. Huoneessamme oli myös suuri pajupuinen kori, jolla seilasin mielikuvitukseni valtameriä ja jouduin huimiin seikkailuihin.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
3. Herrasmiesvaras
Mitä minä näpistäisin?
Minä olisin niin uskomattoman taitava herrasmiesvaras, että minulle mittamaattoman arvokkaiden timanttikorvakorujen nappaaminen olisi pelkkää näpistelyä. Tekisin loistavia harhautuksia ja veisin kädenkäänteessä kokonaisia jalokivikokoelmia, timanttitiaroita ja Fabergén luomuksia. Asuisin upeassa linnassa Etelä-Ranskassa ja olisin Euroopan hienoimpien seurapiirien lemmikki. Kukaan ei villeimmissä unissaankaan kuvittelisi, että olen historian taitavin rikollinen. Urani huippuna kimaltelisivat Ison-Britannian kruununjalokivet ja lukuisat taideteokset, joiden arvoa olisi mahdoton mitata.
Totuus hämmästyttävästä kaksoiselämästäni paljastuisi vasta, kun mittavat yksityiskokoelmani löydettäisiin kuolemani jälkeen. Legendani jäisi elämään ja yhä uusi rikollinen sukupolvi nousisi havittelemaan kruunuani Jalokivien kuningattarena.
lauantai 25. heinäkuuta 2015
2. Kirjoituspöytä
Mitä minun kirjoituspöytäni ajattelee öisin?
Olen varma, että kirjoituspöydälläni on kova ikävä minua. Se istuu toisella paikkakunnalla, vinttikamarissa ja odottaa päivää, jona voin hakea sen kotiin. Se muistelee kaikkia satuja, joita olen sille kuiskinut ja silittelee tarinoita, jotka kypsyvät sen laatikoissa. Se toivoo, että kotiin päästyään se pidettäisiin paremmassa järjestyksessä kuin aikoinaan. Hiljaa pöytäni naurahtaa muistaessaan täyteen ahdetut laatikot ja paperivuoret. Nauru muuttuu huokaukseksi, kun se muistelee kuinka minulla oli tapana siirtää huonekaluja ympäri huonettani. Se sai aina hyvän paikan, olihan se sentään valtion palveluksesta eläköitynyt pöytä.
Öisin kirjoituspöytäni unelmoi pääsevänsä taas töihin. Liian kauan se on ollut toimettomana ja vain nukuttanut mustaa kissaa kannellaan. Pimeydessä se kuuntelee talon hengitystä ja odottaa aamua, jona minä palaan.
Olen varma, että kirjoituspöydälläni on kova ikävä minua. Se istuu toisella paikkakunnalla, vinttikamarissa ja odottaa päivää, jona voin hakea sen kotiin. Se muistelee kaikkia satuja, joita olen sille kuiskinut ja silittelee tarinoita, jotka kypsyvät sen laatikoissa. Se toivoo, että kotiin päästyään se pidettäisiin paremmassa järjestyksessä kuin aikoinaan. Hiljaa pöytäni naurahtaa muistaessaan täyteen ahdetut laatikot ja paperivuoret. Nauru muuttuu huokaukseksi, kun se muistelee kuinka minulla oli tapana siirtää huonekaluja ympäri huonettani. Se sai aina hyvän paikan, olihan se sentään valtion palveluksesta eläköitynyt pöytä.
Öisin kirjoituspöytäni unelmoi pääsevänsä taas töihin. Liian kauan se on ollut toimettomana ja vain nukuttanut mustaa kissaa kannellaan. Pimeydessä se kuuntelee talon hengitystä ja odottaa aamua, jona minä palaan.
perjantai 24. heinäkuuta 2015
1. Miksi minä kirjoitan?
Minä kirjoitan, koska se on taikuutta. Sanoissa on voima. Ne ovat ase, lohtu ja avain maailman ihmeisiin. Olen aina rakastanut kirjoja ja tuskin muistan aikaa, jona en halunnut olla kirjailija. Ensin jäljittelin rakastamiani kirjoja, kuin lapsi vanhempiaan, mutta kun lopultakin löysin oman säveleni, tunsin lumoavan voiman sormenpäissäni ja tiesin löytäneeni oman tapani luoda, taistella ja rakentaa.
Minä uskon, että sanoilla voidaan muuttaa maailmaa. Minä haluan antaa sanani, voimani maailmalle. Haluan herättää ajatuksia ja ennen kaikkea tunteita. Toivon, että voin sanoinani lahjoittaa edes välähdyksen siitä ihmeellisestä maailmasta, jonka olen kyennyt itselleni luomaan.
Kirjoittaminen on asia, jonka pitkään kätkin pöytälaatikkooni, vaikka se oli asia, jonka eniten toivoin ihmisten minusta muistavan. Hitaasti olen avannut loputtomien muistikirjojeni kansia ja päästänyt rakkaat sanani muiden nähtäville. Avattu pöytälaatikko ja paljastetut sivut saavat minut tuntemaan itseni kokonaisemmaksi kuin ennen. Minä olen hieman enemmän minä. Minä, jolla on sanat ja ajatukset.
Minä kirjoitan, koska minä elän ja hengitän sanoissa. Sanat ovat minun kimaltava haarniskani ja terävä miekkani. Sanat ovat sankaruuteni sielu.
Minä uskon, että sanoilla voidaan muuttaa maailmaa. Minä haluan antaa sanani, voimani maailmalle. Haluan herättää ajatuksia ja ennen kaikkea tunteita. Toivon, että voin sanoinani lahjoittaa edes välähdyksen siitä ihmeellisestä maailmasta, jonka olen kyennyt itselleni luomaan.
Kirjoittaminen on asia, jonka pitkään kätkin pöytälaatikkooni, vaikka se oli asia, jonka eniten toivoin ihmisten minusta muistavan. Hitaasti olen avannut loputtomien muistikirjojeni kansia ja päästänyt rakkaat sanani muiden nähtäville. Avattu pöytälaatikko ja paljastetut sivut saavat minut tuntemaan itseni kokonaisemmaksi kuin ennen. Minä olen hieman enemmän minä. Minä, jolla on sanat ja ajatukset.
Minä kirjoitan, koska minä elän ja hengitän sanoissa. Sanat ovat minun kimaltava haarniskani ja terävä miekkani. Sanat ovat sankaruuteni sielu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)