Olin noin neljävuotias, kun päiväkodissani pidettiin lelupäivä; erityinen päivä, jona sai tuoda mukaan lelun kotoa ja esitellä sitä kaikille. Minä toin Barbie-version Pienestä Merenneidosta. Se oli rakkain Barbie-nukkeni, pitkine, kirkkaan punaisine hiuksineen ja suurine sinisine silmineen. Mitä ilmeisimmin, joku muukin piti minun Arieliani hienona, sillä iltapäivällä se oli kadonnut lokerostani. En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Ariel oli kateissa, mutta oletettavasti olin jo menettänyt kaiken toivon hänen kotiinpaluustaan. Kunnes eräänä päivänä minulle tultiin kertomaan, että eräs tyttö, joka jääköön nimettömäksi, oli löytänyt Barbieni. Minut tuotiin löytäjän eteen ja sain nukkeni takaisin. Mitä se olikaan saanut kärsiä! Tukkaa oli leikelty ja sen pyrstöön painetut kauniit kuplat sekä Pärsky ja Sebastian oli raavittu irti. Seisoin runneltu Ariel-parka sylissäni ja tuijotin epäuskoisena ilmiselvää syyllistä, joka valehteli tarhatädeille niin, että korvan heiluivat. Tältä niin sanotulta löytäjältä kysyttiin, mistä hän oli löytänyt nukkeni. "Kirjastosta" kuului vastaus. Mistä sieltä, minä halusin tietää. "Hyllyn edestä, lumihangesta", minusta tuo hätäinen vastaus oli niin ristiriitainen ja läpinäkyvä, että tytön päällä olisi yhtä hyvin voinut roikkua valtava valokyltti sanoen "Syyllinen". Tarhatädit kuitenkin vain nyökyttelivät päätään ja kiittelivät varasta siitä, että hän oli tuonut Barbien minulle. En voinut uskoa korviani. Mieleni teki huutaa, mutta muistaakseni jätin asian sikseen. Sen tytön kanssa en kyllä ikinä leikkinyt ja muistin aina mulkoilla vihaisesti, jos hän sattui lähistölle.
Käänsin aluksi tehtävänannon väärin, joten kerron teille myös jostakin, mitä minulla on, joka on varastettua.
Kauniissa, kolmikerroksisessa nukkekodissani oli sinisellä ja valkoisella sisustettu, elegantti salonki. Salongin sohvalla saattoi toisinaan nähdä pienen, mustan kissan. Tuo piippurassista valmistettu, suloinen lemmikki oli alunperin varastettu. Varkaan, joka kissan minulle antoi, suojelemiseksi en kerro, mistä kissa on taskuun napattu. Kerron kuitenkin, että tuo kissa vietti lokoisaa elämää kartanon salongissa.
Tällä hetkellä nukkekotini kissoineen ja salonkeineen odottaa huolella pakattuna aikaa, jona se voi taas herätä eloon. En malta odottaa, että näen taas pienen, mustan piippurassikissan kehräämässä salongin siniraitaisella sohvalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti