Vaate, jota säilytän vain muistojen vuoksi.
Minulla on vaatehuoneessani kaunis, hennon vaaleanpunainen, 1900-luvun alun tyylinen teatteripuku. En ole varma kuinka vanha puku on, mutta se on aikoinaan valmistettu Kansallisteatterin käyttöön. Myöhemmin se kulkeutui erään kulttuurikeskuksen pukuvarastoon ja sieltä minun ylleni.
Näyttelin Tsehovin Kirje isoisälle -novellista tehdyssä näytelmässä venäläistä aatelisneito Annaa. Hyppäsin rooliin viikkoa ennen ensi-iltaa, kun kävi ilmi, ettei roolin alkuperäinen esittäjä kykenisi esiintymään. Olin edeltäjääni huomattavasti pidempi ja muodokkaampi, eikä puvun uskottu menevän ylleni, mutta pyysin kuitenkin lupaa koettaa sitä. Puku istui, kuin se olisi ommeltu päälleni. Sen kovitettu yläosa ja korkea kaulus tekivät ryhdistäni aatelisen ja hetkessä minä olin Anna.
Esiintymisasut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Pidin aina siitä, kun pukuharjoitukset alkoivat, sillä vaatteiden avulla rooliin on helpompi päästä. Vaatteiden avulla voi helposti hypätä koulutytöstä Rachel Lyndeksi tai balleriinasta sirkustaiteilijan kautta uimakopiksi. Rooliasun avulla olen jopa muuntautunut niin tehokkaasti keski-ikäiseksi mieheksi, ettei oma äitini tunnistanut minua.
Aatelisneiti Annan asuun rakastuin niin, että sain sen lahjaksi puvustajalta, joka totesi, että olin ainoa, jolle se oli sopinut niin hyvin. Enää puku ei mahdu minulle, mutta se on silti tallessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti