Johan Rask seisoi erakkomajan edessä ja muistutti itseään siitä, miksi hän oli täällä. Hitaasti hän astui ovelle ja väänsi suuren puuhaan auki. Ovi oli turvonnut kiinni, mutta Johan työnsi sen auki vaimeasti urahtaen. Sisällä mökissä oli hiljaista ja hämärää.
Johan istui alas seinää kiertävälle lavitsalle ja antoi pölyisen yksinäisyyden pyyhkiä ylitseen. Rauha, ihana, äänetön rauha.
- Yksin. Johan kuiskasi savun mustaamalle katolle.
- Yksin. Huokasivat hirret.
* * *
- Miksi sinä olet täällä? Kyselivät hirret tulisijan etäisen loimun punaamina.
- Minä etsin. Johan vastasi tyhjyyteen ja katsoi liekehtivän enkelin kasvoja hiiltyvässä puussa.
* * *
Johan makasi punkassa ja tuijotti hopeista tähteä samean ikkunan lävitse. Yön loputtomat äänet sekoittuivat mustaksi hiljaisuudeksi.
- Minä olen tässä. Hän sanoi ja silitti lempeästi Johanin uupuneita kasvoja.
- En halua olla yksin. Johan kuiskasi ja puristi hänen kättään.
- Et ole yksin, et enää koskaan.
- Missä sinä olit?
- Lähellä. Aina lähellä. Minä vain odotin, että löytäisit minut. Pehmeät huulet painuivat otsalle, kuiskien sanoja rakkaudesta. Hitaasti Johan sulki silmänsä. Hän oli löytänyt etsimänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti