Vikbackan kartanon pihalle oli kokoontunut pieni seurue saattamaan matkaan vapaaherran veljeä ja tämän perhettä. Gustava ja Carl seisoivat ajopihalla hiukan sivussa vanhemmista, jotka vaihtoivat vielä viimeisiä toivotuksia ja lupauksia visiiteistä. Gustava takertui Carlin hihaan.
- Carl ei saa lähteä. Tyttö mutisi jääräpäisesti ja nieleskeli kyyneleitä. Carl nosti pikkutytön syliinsä ja kaivoi taskustaan pienen, punaiset kukkopillin.
- Tämä on sinulle, Tava. Soitat sitä niin kuin minä opetin. Kun minä tulen takaisin me leikimme taas kaikkea hauskaa. Carl lupasi ja pyyhki Gustavan märät posket hihaansa. - Älä itke, hupsu tyttö. Hän naurahti vielä ja laski tytön kartanon rappusille.
- Minä menen vielä naimisiin Carl-serkun kanssa. Gustava ilmoitti tyytyväisesti hymyillen ja puhalsi uuteen kukkopilliinsä. Aikuiset purskahtivat nauruun.
- Vai niinkö meinaat? Mitäs siitä sanot, Carl-poikaseni? August-setä myhäili ja pörrötti Carlin tukkaa. Poika irvisti paljonpuhuvasti ja näytti vielä kieltään Gustavalle noustessaan vaunuihin, mutta vilkutti kuitenkin leveästi hymyillen tälle vaunujen kaartaessa tammikujalle.
Kukkopillin kimeät sävelet soivat kuulaassa syysaamussa, Gustavan katsellessa tyhjää tammikujaa. Hänen oli jo nyt ikävä Carl-serkkua, joka keksi kaikki parhaat leikit ja soitti iloisia marsseja kukkopillillään.
Siitä päivästä lähtien pikkuinen Tava-neiti kantoi punaista kukkopilliä mukanaan kaikkialle. Hän soitti sitä ja odotti kesää, jona Carl-serkku palaisi. Kesä toisensa jälkeen Gustava odotti häntä. Vuosi vuodelta toivo hiipui ja jäljelle jäi vain ontto kaipaus.
- Hyvänen aika, Tava-rakas! Vieläkö sinä kannat tuota kapistusta mukanasi? Vapaaherratar Hjärne huokasi nähdessään punaisen kukkopillin tyttärensä käsityöpussissa. Gustava nyökkäsi välttelevästi ja työnsi kukkopillin pois näkyviltä koruompeleensa kätköihin.
Vapaaherratar Sofia Hjärne istui salongin keltaisella sohvalla. Hän hypisteli hermostuneesti shaalinsa kulmaa ja katsoi miestään, joka seisoi ikkunan ääressä katsomassa taivaalle. Vapaaherratar huokasi väristen ja avasi suunsa.
- Hjärne, minä pelkään, että Tava on hieman omituinen. Hän kuljettaa mukanaan kukkopilliä ja soittelee sitä yksinään puutarhassa. Omituista puuhaa. Tava astuu seurapiireihin syksyllä. Tietäähän Hjärne mitä se tarkoittaa? Tavan pitää saada itselleen mies. Eikä yksikään mies tahdo vaivoikseen hullua tyttöä, olkoon kuinka sievä tai hyväsukuinen tahansa.
- Vaimo-rakas, Tavalla on sellaiset myötäjäiset, että hän pääsee aivan varmasti jonkin velkaisen kartanon armoksi. Oli hän sitten miten omituinen tahansa.
Gustava istui avoimen ikkunan alla kuuntelemassa vanhempiensa puhetta. Maman saisi pian vapöörejä ja Papa puhui Gustavasta kuin kauppatavarasta. Tytön kapeat sormet hyväilivät hellästi kukkopillin punaisia kylkiä ja harmaat silmät katsoivat sinistä taivasta, joka kaartui liian korkealla kartanon puiston yllä.
- Sanohan Kukkoseni, tapaanko minä viimeinkin Carl-serkun, kun sesonki alkaa? Gustava kysyi hiljaa kukoltaan. Tuulenhenkäys puhalsi siitä hennon sävelen, joka tuntui sanovat "pian, rakkaani, pian". Gustava suuteli kukkopillin halkellutta maalia ja nousi pehmeältä nurmelta.
- Tante Sofia, onko Gustava-serkku kotona?
- Hän on varmaankin huvimajalla. Minä pyydän noutamaan hänet.
- Tante ei suotta vaivaudu, minä muistan kyllä tien huvimajalle ja katselisin mielelläni hetken puutarhaa. Nuori paroni Carl hymyili ja suukotti tätinsä tarjoamaa pyörää poskea.
Ohuet sävelet kantautuivat huvimajalta. Carl tunnisti äänen heti. Se soi muistona lapsuuden kesistä. Hetken syksyinen viileys muuttui heinäkuun paahteeksi ja muuttolinnut kisaileviksi pääskysiksi. Tuttu nimi irtautui huulilta kuin vahingossa ja sydän hakkasi pysähtyneessä hetkessä. Hitaasti pehmeiden, ruskeiden kiharoiden peittämä pää kääntyy. Kampauksesta karanneet suortuvat kehystävät siroja, kalpeita kasvoja. Tuttu ja tuntematon samoissa kasvoissa. Iloisesta lapsuuden leikkitoverista oli kasvanut kaunis neito. Harmaat silmät katsoivat suoraan nuoren miehen sydämeen. Sydämeen, joka ei ollut tiennyt, että sen kumppani oli unohtunut tänne; lapsuuden kesään.
Punainen kukkopilli irtautui soittajansa kädestä. Valittaen se särkyi huvimajan lattialle.
- Carl? Gustavan ääni oli kauneinta mitä nuori paroni oli koskaan kuullut. Pehmeä ja hento, kuin valo joka heijastuu kellon kuvusta ja poukkoilee ympäri huonetta. Se oli Carlin unten ääni, kaunis ja ihmeellinen.
- Minä tulin takaisin. Carl kuiskasi ja kumartui poimimaan kukkopillin sirpaleet lattialta ja laski ne hellästi Gustavan syliin. - Ehkä tämän saa vielä korjattua. Hän hymyili ja pyyhki varovasti yksinäisen kyyneleen tytön poskelta.
- Sen oli aika särkyä. Se toi sinut takaisin. Nyt sen työ on tehty.
- Minä menen vielä naimisiin Carl-serkun kanssa. Gustava ilmoitti tyytyväisesti hymyillen ja puhalsi uuteen kukkopilliinsä. Aikuiset purskahtivat nauruun.
- Vai niinkö meinaat? Mitäs siitä sanot, Carl-poikaseni? August-setä myhäili ja pörrötti Carlin tukkaa. Poika irvisti paljonpuhuvasti ja näytti vielä kieltään Gustavalle noustessaan vaunuihin, mutta vilkutti kuitenkin leveästi hymyillen tälle vaunujen kaartaessa tammikujalle.
Kukkopillin kimeät sävelet soivat kuulaassa syysaamussa, Gustavan katsellessa tyhjää tammikujaa. Hänen oli jo nyt ikävä Carl-serkkua, joka keksi kaikki parhaat leikit ja soitti iloisia marsseja kukkopillillään.
Siitä päivästä lähtien pikkuinen Tava-neiti kantoi punaista kukkopilliä mukanaan kaikkialle. Hän soitti sitä ja odotti kesää, jona Carl-serkku palaisi. Kesä toisensa jälkeen Gustava odotti häntä. Vuosi vuodelta toivo hiipui ja jäljelle jäi vain ontto kaipaus.
- Hyvänen aika, Tava-rakas! Vieläkö sinä kannat tuota kapistusta mukanasi? Vapaaherratar Hjärne huokasi nähdessään punaisen kukkopillin tyttärensä käsityöpussissa. Gustava nyökkäsi välttelevästi ja työnsi kukkopillin pois näkyviltä koruompeleensa kätköihin.
Vapaaherratar Sofia Hjärne istui salongin keltaisella sohvalla. Hän hypisteli hermostuneesti shaalinsa kulmaa ja katsoi miestään, joka seisoi ikkunan ääressä katsomassa taivaalle. Vapaaherratar huokasi väristen ja avasi suunsa.
- Hjärne, minä pelkään, että Tava on hieman omituinen. Hän kuljettaa mukanaan kukkopilliä ja soittelee sitä yksinään puutarhassa. Omituista puuhaa. Tava astuu seurapiireihin syksyllä. Tietäähän Hjärne mitä se tarkoittaa? Tavan pitää saada itselleen mies. Eikä yksikään mies tahdo vaivoikseen hullua tyttöä, olkoon kuinka sievä tai hyväsukuinen tahansa.
- Vaimo-rakas, Tavalla on sellaiset myötäjäiset, että hän pääsee aivan varmasti jonkin velkaisen kartanon armoksi. Oli hän sitten miten omituinen tahansa.
Gustava istui avoimen ikkunan alla kuuntelemassa vanhempiensa puhetta. Maman saisi pian vapöörejä ja Papa puhui Gustavasta kuin kauppatavarasta. Tytön kapeat sormet hyväilivät hellästi kukkopillin punaisia kylkiä ja harmaat silmät katsoivat sinistä taivasta, joka kaartui liian korkealla kartanon puiston yllä.
- Sanohan Kukkoseni, tapaanko minä viimeinkin Carl-serkun, kun sesonki alkaa? Gustava kysyi hiljaa kukoltaan. Tuulenhenkäys puhalsi siitä hennon sävelen, joka tuntui sanovat "pian, rakkaani, pian". Gustava suuteli kukkopillin halkellutta maalia ja nousi pehmeältä nurmelta.
- Tante Sofia, onko Gustava-serkku kotona?
- Hän on varmaankin huvimajalla. Minä pyydän noutamaan hänet.
- Tante ei suotta vaivaudu, minä muistan kyllä tien huvimajalle ja katselisin mielelläni hetken puutarhaa. Nuori paroni Carl hymyili ja suukotti tätinsä tarjoamaa pyörää poskea.
Ohuet sävelet kantautuivat huvimajalta. Carl tunnisti äänen heti. Se soi muistona lapsuuden kesistä. Hetken syksyinen viileys muuttui heinäkuun paahteeksi ja muuttolinnut kisaileviksi pääskysiksi. Tuttu nimi irtautui huulilta kuin vahingossa ja sydän hakkasi pysähtyneessä hetkessä. Hitaasti pehmeiden, ruskeiden kiharoiden peittämä pää kääntyy. Kampauksesta karanneet suortuvat kehystävät siroja, kalpeita kasvoja. Tuttu ja tuntematon samoissa kasvoissa. Iloisesta lapsuuden leikkitoverista oli kasvanut kaunis neito. Harmaat silmät katsoivat suoraan nuoren miehen sydämeen. Sydämeen, joka ei ollut tiennyt, että sen kumppani oli unohtunut tänne; lapsuuden kesään.
Punainen kukkopilli irtautui soittajansa kädestä. Valittaen se särkyi huvimajan lattialle.
- Carl? Gustavan ääni oli kauneinta mitä nuori paroni oli koskaan kuullut. Pehmeä ja hento, kuin valo joka heijastuu kellon kuvusta ja poukkoilee ympäri huonetta. Se oli Carlin unten ääni, kaunis ja ihmeellinen.
- Minä tulin takaisin. Carl kuiskasi ja kumartui poimimaan kukkopillin sirpaleet lattialta ja laski ne hellästi Gustavan syliin. - Ehkä tämän saa vielä korjattua. Hän hymyili ja pyyhki varovasti yksinäisen kyyneleen tytön poskelta.
- Sen oli aika särkyä. Se toi sinut takaisin. Nyt sen työ on tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti