sunnuntai 13. syyskuuta 2015

29. Painajaisia

29. Pahin painajainen, jonka muistan.

Vaellan kesähuvilassamme huoneesta toiseen. On kuuma ja hiljainen päivä. Mehiläiset surisevat vadelmapensaissa lastenkamarin ikkunan alla ja lattialankut narisevat paljaiden jalkojeni alla.
Äiti istuu ikkunan ääressä siinä huoneessa, jonka nurkassa seisoo suuri, ruskea kaakeliuuni. Hänellä on sylissään sininen, kangaskantinen kirja. Kysyn missä isäni ja veljeni ovat. Äiti purskahtaa itkuun ja kertoo, että he ovat kuolleet nälkään pelastaakseen äidin ja minut.
Äiti nousee ja tulee luokseni. Hän avaa sinisen kirjan ja näyttää kuivunutta suolenpätkää sen välissä.


*    *    *


On pilkkopimeä talvi-ilta. Juoksen kotiin koululta. Kotimme on muuttunut pieneksi hirsimökiksi, joka seisoo keskellä jäätikköä. Tuuli puhaltaa aavemaisia lumipyörteitä editseni. Olen melkein mökin edessä, kun huomaan sen edustalla tumman hahmon. Jäisellä pihamaalla on puupölkyistä koottu penkki, jonka päällä istuu joku. Lamauttava kauhu hiipii jäseniini. Musta huppu peittää olennon kasvot ja pelkään kuollakseni, että se aikoo katsoa minuun.
Mökin valaistu ikkuna on kuin lyhty, joka kimaltaa pimeydessä. Näen kuinka sisällä äitini paistaa iloisesti hymyillen lettuja. Haluan huutaa apua, haluan, että äiti tulee hakemaan minut pimeydestä, mutta en uskalla päästää ääntäkään. Jos seison aivan hiljaa, ehkä olento penkillä ei huomaa minua. Toivoni on turhaa. Näen kuinka olento alkaa hitaasti kääntää päätään. Kun näen hopeisena hohtavat humanoidin kasvot, herään täristen ja henkeäni haukkoen pimeään talviyöhön.


*    *    *




Olen kylässä äitini luona. Istumme syömässä aamiaista. Pöydällä on punainen liina. Äiti istuu minua vastapäätä isäpuoleni kanssa. Koetan kertoa heille, että talossa asuu demoni, joka on varastanut äitini kasvot. Juuri sillä hetkellä keittiön ovelle ilmestyy äitini kaamea ja vääristynyt kuvajainen. Demoni. Sokea kauhu vie ääneni. Kurotan käteni kohti äitiäni ja ravistelen häntä äänettömästi kirkuen. Äitini kääntyy katsomaan demonia levollisesti hymyillen.
- Kyllä minä hänet tunnen. Äitini sanoo.
Herättyäni soitan heti äidilleni ja kysyn onko hän kunnossa. En usko itsekään kuinka helpottavalta hänen äänensä kuuleminen tuntuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti