26. Toto, jos me emme ole enää Kansasissa, niin missä me olemme?
Ympärillä oli hämärää ja hiljaista. Toto nuuski äänettömästi ilmaa samalla, kun Dorothy tunnusteli maata allaan. Se tuntui ruoholta, kostealta ja pehmeältä. Ilma tuoksui vanilijalta, vanhoilta kirjoilta ja joltakin tuntemattomalta, mutta makealta. Vaimea rasahdus heidän takaansa rikkoi tuoksun.
- Huhuu? Onko siellä joku? Dorothy huhuili varjoihin.
- Shh. Shh, kultaseni. Hyssyttelivät suurilehtiset puut. Ilma niiden ympärillä oli sinervää ja tuntui hyräilevän sävelmää, jonka Dorothy oli aikaa sitten unohtanut. Hitaasti tyttö ponnisti jaloilleen ja ravisteli ruohonkorsia helmastaan. Puut huojuivat hiljaa keinuen, vaikka ilma oli aukiolla oli tyyni.
Dorothyn suusta karkasi lyhyt kiljahdus, kun varjoista pomppi esiin valkoinen kaniini. Toto murisi epäilevästi kanille, joka vilkaisi tyttöä kuin ohimennen. Se kaivoi taskustaan kellon ja tarkasteli sitä mutisten samalla jotakin. Kani nosti katseensa ja tuijotti Dorothya pää kallellaan.
- Mistä teitä tyttöjä aina ilmestyykin? No jaa, väliäkös sillä. Mennäänpä sitten. Teekutsut odottavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti