42. Esittelen pitkäaikaisen mielikuvitusystäväni.
Minulla oli mielikuvituslemmikki. Se oli Peppi-niminen kultainennoutaja. Nimellä ja rodulla saattoi olla jotain tekemistä koiran kanssa, joka mummillani oli ennen minun syntymääni. Olin kuullut Pepistä lukemattomia tarinoita ja minun mielessäni se oli lähes satuhahmo.
Mielikuvitukseni Peppi ja minä seikkailimme mitä ihmeellisimmissä paikoissa, jahtasimme rosvoja tai kävimme ihan vain lenkillä metsässä. Peppi asui toisinaan kylpyhuoneessa, koska kukaan muu ei nähnyt sitä. Kylpyhuoneessa tehtiin putkiremonttia eikä ovea saanut avata, joten kukaan ei voinut todistaa etteikö Peppi olisi ollut siellä.
Peppi oli mainio koira. Voisinkin katsoa kylpyhuoneeseen, josko Peppi haluaisi lähteä lenkille tai rosvojahtiin.
Tosielämän Peppi oli mainio koira, sillä oli lukemattomia pelkoja. Se meni paniikkiin, kun vastaan käveli ihminen, jolla oli ostoskasseja ja uusi asvaltti sai sen laittamaan jarrut pohjaan, sen häntään tuli pyöräeä takkupallo, kun se pelkäsi. Se tahtoi siniseksi noutajaksi, kun maalasin kirjoituspöytää, se tuli huiskimaan maalitölkkiä hännällään. Sitä ei pitänyt pois mistään huoneesta ja se söi äitisi uuden kauniiseen pipoon nyrkin kokoisen reiän, kun silmä vältti. Mikään ei ollut koiran vika, en osannut mummisi kanssa opettaa koiraparalle yhtään mitään. Sen nimikin oli seurausta siitä, että luimme koirakirjaa ennen pennun hakemista. Siinä kirjassa sanottiin, että koiran nimessä pitää olla jämäkkyyttä, pitää olla r- ja k-kirjaimia. Kuten Pepissä.
VastaaPoistaVoi Peppiä! Isä aina kertoo, että Peppi totteli häntä kyllä. Olen aina miettinyt, että onko se totta vai onko aika vain kullannut heidän yhteiset metsäretkensä. Mainio koira Peppi joka tapauksessa selvästi oli!
PoistaUskon kyllä, että Peppi totteli isääsi, meillä muilla ei ollut siihen mitään auktoriteettia. Se vain katseli meitä sen näköisenä, että älkää te höpsöt naiset mitään yrittäkö selittää.
Poista