41. Puu yhden sen lehdistä näkökulmasta.
Koko pienen ikäni, kauniin, aurinkoisen kesän olen pitänyt kiinni Hänestä. Hän vahva ja komea, vakaa ja alati kasvava. Hän on minun isäni ja äitini, minun maailmani.
Me lähdemme, Hän jää. Ilma viilenee ja tuuli repii meitä luokseen. Tuuli on voima, joka lopulta syöksee meidät maahan. Minä olen jo kellanpunainen. Se on lopunajan väri.
Eräänä mustan kirpeänä yönä Hän kertoo, että minun on aika lähteä. Minun aikani kuolla.
Aamun valjetessa puristan oksaa viimeisillä voimillani. Tiedän, että pian otteeni lipeää ja tuuli iskee minut kosteaan maahan. Tiedän, että Hän suree meistä jokaista, sillä joka syksy on Hänen katsottava kuinka me lojumme kuolleina Hänen juurillaan.
- Hyvästi, rakkaimpani, hyvästi! Minä huudan kun tuuli tempaisee minut siniselle taivaalle. Minä ja sisareni tanssimme kuolemantanssin Hänen yllään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti