49. Mitä sinistä esinettä pitelevä hahmo ajattelee juuri nyt.
Minun on saatava tämä toimimaan, hän ajattelee ja pyörittää hitaasti suurta, tyhjää lasikuulaa käsissään. Sen pinta on kylmä, sileä ja eloton. Sen hento, sininen hohde heittää sumeita, väreileviä varjoja harmaille kiviseinille. Ne tanssivat hitaasti kuin muistona lumesta, jonka olisi pitänyt sataa puhtaan valkeaksi peitteeksi yli tummien mäkien ja likaisten katujen.
Varovaisesti hän ravistaa kuulaa, vaikka uskoo sen turhaksi. Ohuen lasin läpi kaikuu kuitenkin kirkas helähdys ja hän melkein pudottaa kuulan säikähtäessään ääntä, joka jää soimaan kiviseinissä. Hän puristaa sormensa tiukemmin lasiin, jonka peittämä sisus pyörteilee villisti. Lumoutuneena hän katsoo valkoista myrskyä, joka riehuu hauraan kuorensa suojissa ja kuuntelee aavemaista helinää, joka tuntuu kaikuvan yhtä aikaa lasikuulasta ja kaikkialta ympäriltä.
Hitaasti hän kääntyy kohti mustana kimaltavaa ikkunaa, jonka reunat huurtuivat hänen sitä katsellessaan. Hän saattaa melkein kuulla läheisen kylän lasten iloiset huudot, heidän katsoessaan ulos yöhön. Pimeydessä leijailevat lumihiutaleet soivat kuin pienet hopeatiu'ut, kiittäen häntä, joka vapautti heidät. Hahmoa, joka katoaa sinisiin varjoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti