59. Se, josta äitini minua aina varoitti.
Jossakin vaiheessa ollessani toisella kymmenelläni kiinnostuin taikuudesta ja toivoin yli kaiken olevani noita. Odotin vuosia kirjettä Tylypahkasta ja yritin epätoivoisesti saada tavaroita liikkumaan tuijotukseni voimalla. Ilmeisesti aloin puhua noituudesta liiankin kaipaavasti, sillä äitini kertoi minulle varoittavia tarinoita nuoruuden ystävästään, joka tuli lopulta niin hulluksi, ettei enää noussut vuoteestaan ilman sormuksensa lupaa. Kieltämättä minua alkoi itseänikin pelottaa, kun korttipakkani patanelonen tuntui alkaneen vainota minua. Se ilmestyi jatkuvasti, kun vedin satunnaisen kortin pakasta tai ilmaantui pakan päällimmäiseksi, kun sekoitin kortteja. En enää uskaltanut avata pelikorttien koteloa, sillä pelkäsin näkeväni patanelosen.
Uskoani noitiin ja noituuteen eivät vähentäneet lainkaan äitini tarinat Minna-noidasta, joka joskus oli asunut vaarini kotiseudulla Merikarvialla. Minnalla oli kuulemma ollut musta raamattu, joka oli haudattu hänen mukanaan. Kerrotaan, että kaksi poikaa kaivoi sen ylös haudasta ja että heidät löydettiin seuraavana aamuna kirkon portailta kauhusta tärisevinä. Kertomuksen mukaan toinen suljettiin lopuksi ikäänsä mielisairaalaan ja toisesta tuli hypnotisoija Olliver Hawk.
Oliko Minna ihan oikea noita, sitä en tiedä, mutta olen joskus miettinyt, että mitä jos se äitini nuoruuden ystävä, josta minua varoitettiin, olikin ihan oikea noita, jolla oli hallussaan kirottu sormus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti