61. Mitä minun nukkuva, uneksiva mieleni ajattelee juuri ennen kuin herään. Mitkä ovat sen viimeiset toiveet ja pelot herätyskellon soidessa, kun se tuntee itsensä katoavan.
Minä olen tottunut vaeltamaan alati muuttuvassa maailmassa, jossa aika, tila ja fysiikan lainalaisuudet ovat vain kaikuja siitä kovasta, terävästä ja aistimuksiltaan vieraasta maailmasta, joka väkisin tunkeutuu omaani. Joka aamu minä pelkään ettei hän nukahda enää koskaan. Minä pelkään ikuista päivää, jossa minulle ei ole sijaa. Hitaasti, yö yöltä olen opetellut luottamaan siihen, että lopulta hän aina nukahtaa ja minä voin taas elää ja hengittää. Minä toivon joka yö, että hän nukkuisi edes hiukan pidempään, jotta voisin lentää hetken kauemmin, jotta voisin rakastaa muukalaista vielä yhden hurmioituneen hetken. Minä vihaan meluisaa sävelmää, joka ei ole kotoisin täältä. Vihaan luonnotonta valoa, joka pirstoo maailmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti